Kun näin hänet ensimmäisen kerran, maailma pysähtyi. Pitkä mies, lempeät silmät, rauhallinen ääni. En tiedä miksi, mutta jokin minussa heräsi henkiin. Luulin jo, että rakkaus kuului nuoruuteen, että minulle oli jäljellä vain hiljaisia iltoja ja tyhjyyttä. Mutta hän tuli – ja kaikki muuttui.

Tapasimme kirjastossa. Hän ojensi minulle kirjan, jota en yltänyt ottamaan. Pieni ele, mutta hänen hymynsä sai sydämeni sykkimään. Pian jo joimme kahvia yhdessä, kävelimme merenrannalla ja nauroimme asioille, joita en ollut sanonut ääneen vuosiin.

Kuukausien kuluessa hänestä tuli osa elämääni. Hän toi valoa yksinäisiin päiviin, lämpöä kylmiin öihin. Ja kun hän eräänä iltana polvistui eteeni ja pyysi minua vaimokseen, en epäröinyt. Vastasin heti: kyllä.

Aloimme suunnitella häitä. Pieni ravintola, kukkia pöydillä, valokuvaaja, joka ikuistaisi jokaisen hetken. Tunsin itseni taas nuoreksi, toiveikkaaksi.

Mutta yksi asia painoi mieltäni – minun piti kertoa lapsilleni.

Halusin tehdä sen kauniisti. Katoin pöydän, valmistin heidän lempiruokiaan, sytytin kynttilät. Kun he saapuivat, olin hermostunut mutta onnellinen.

Illallisen jälkeen sanoin:
— Minulla on teille tärkeää kerrottavaa. Menen naimisiin.

Hiljaisuus. Pitkä ja raskas.

Tyttäreni katsoi minua kuin ventovierasta:
— Äiti, mitä sinä oikein puhut? Kuusikymmentäviisi ja häät?

Poikani huokaisi ja pudisti päätään.
— Kuka se mies on? Mitä hän haluaa sinulta?

Yritin selittää. Että hän on hyvä, rehellinen ja että me todella rakastamme toisiamme. Mutta mitä enemmän puhuin, sitä kylmemmäksi heidän katseensa muuttuivat.

— Äiti, hän käyttää sinua hyväkseen, — sanoi poikani kovalla äänellä. — Sinä et näe sitä, koska olet yksin.

Silloin se sattui. En ollut enää äiti, en nainen, en ihminen heidän silmissään – vain vanha, typerä nainen, joka tekee virheen.

Sinä iltana itkin. Luulin, että ilo on häpeä, että onni on synti. Mutta seuraavana aamuna hän soitti.
— Älä välitä heistä, hän sanoi. — Meillä on oikeus rakastaa, vaikka muut eivät sitä ymmärrä.

Ja minä tajusin, että hän oli oikeassa.

Viikkoja myöhemmin menimme naimisiin. Ei suurta juhlaa, ei vieraita – vain me kaksi, valokuvaaja ja hiljaisuus. Kun hän pujotti sormuksen sormeeni, tunsin, että sain elämäni takaisin.

Mutta lapseni eivät ole puhuneet minulle sen jälkeen. Joskus he lähettävät viestin, kylmän ja etäisen. He sanovat, että olen menettänyt järkeni, että häpäisen isän muiston.

Ehkä niin heidän mielestään. Mutta minä tiedän, että olen vihdoin elossa.

Kun hän aamulla tuo minulle kahvin, kun hän hymyilee ja sanoo:
— Sinä olet minun kohtaloni,
minä uskon häntä.

Koska rakkaus ei kysy ikää. Se ei katso ryppyjä, ei menneisyyttä. Se vain tulee – ja jos sinulla on rohkeutta, se pelastaa sinut.

Ehkä jonain päivänä lapseni ymmärtävät. Ehkä he tajuavat, ettei äiti tullut hulluksi – hän vain uskalsi rakastaa.

Ja jos maailma kutsuu minua hulluksi, olkoon niin.
Mieluummin hullu ja onnellinen kuin viisas ja yksin.