Sunnuntai-illat olivat aina olleet minulle tärkeitä.
Joka viikko menin siskoni Mian ja hänen miehensä Alexin luo illalliselle. Tunnelma oli aina lämmin — ruoan tuoksu, nauru, kynttilänvalo. Tuntui kuin aika pysähtyisi.

Mutta viime kuukausina jokin oli muuttunut.

Olin alkanut huomata, että Alex katsoi minua usein. Ei sattumalta, ei ystävällisesti — vaan pitkään ja oudolla tavalla, kuin yrittäen lukea minua.

Aina kun käännyin katsomaan häntä, hän käänsi nopeasti päänsä pois, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta hetken kuluttua tunsin jälleen hänen katseensa.

Aluksi ajattelin, että kuvittelin kaiken. Mutta viikkojen kuluessa epämukavuus kasvoi. Aloin pelätä noita illallisia, vaikka rakastin sisartani.

Eräänä iltana, kun Alex meni hakemaan jotain keittiöstä, päätin sanoa sen ääneen.

— Mia, älä suutu, mutta… sinun miehesi katsoo minua jatkuvasti. Jotenkin oudon tavalla. Se saa minut hermostumaan.

Odotin, että hän nauraisi, ehkä vitsailisi. Mutta hänen ilmeensä muuttui.
Hän kalpeni, eikä saanut sanaa suustaan.

— Sinäkin olet huomannut sen? — hän kuiskasi.

Sydämeni jyskytti.
— Mitä tarkoitat “sinäkin”?

Mia nousi ja alkoi kävellä ympäri keittiötä.
— Hän on ollut viime aikoina outo. Tulee myöhään kotiin, vie puhelimen kaikkialle, lukitsee työhuoneensa. Luulin sen liittyvän stressiin. Mutta sitten löysin jotakin hänen tavaroistaan.

Hän avasi laatikon ja otti esiin pienen mustan USB-tikun.

— En halunnut näyttää tätä kenellekään, mutta nyt minun täytyy, — hän sanoi hiljaa.

Laitoimme tikun tietokoneeseen. Siellä oli useita videotiedostoja ilman nimiä. Hän avasi ensimmäisen.

Näytöllä olin minä.
Istuin heidän ruokapöydässään, nauroin, kaadoin viiniä, siirsin hiukseni korvan taakse. Kamera oli piilossa — kuvakulma oli alhaalta, kuin jostain nurkasta.

— Tämä… onko tämä teidän olohuoneestanne? — kysyin lähes kuiskaten.
Mia nyökkäsi.
— Kyllä. Hän sanoi, että kamerat olivat turvallisuussyistä. Uskoin häntä. Mutta sitten näin, että hän katsoi näitä videoita öisin. Ja useimmiten sinä olit niissä.

Vereni jäätyi.

— Oletko puhunut hänelle tästä?
— Olen, mutta hän kielsi kaiken. Sanoi, että olen vainoharhainen. Että keksin asioita. Mutta nyt kun sinäkin sanot tämän…

Silloin ulko-ovi avautui.
Alex oli tullut kotiin.

Hänen askeleensa kuuluivat käytävästä — raskaina, rauhallisina, mutta uhkaavina. Mia sulki nopeasti kannettavan, mutta liian myöhään.

Alex seisoi ovella ja tuijotti meitä. Hänen ilmeensä oli kylmä, silmät tummat.

— Mitä te teette? — hän kysyi hitaasti, äänensä matalana ja vaarallisen tyynenä.
Mia yritti vastata, mutta hän tarttui häntä ranteesta.
— Minä sanoin, että älä näytä sitä hänelle.

Kaikki tapahtui hetkessä.
Mia huusi, tuoli kaatui, ja minä nappasin USB-tikun ja juoksin ulos. En tiennyt minne menin — vain pois.

Myöhemmin poliisiasemalla näytin videot tutkijoille. He katsoivat niitä hiljaa, kunnes yksi heistä sanoi:
— Nämä eivät ole ainoita. Niitä on kymmeniä.

Kävi ilmi, että Alex oli kuvannut salaa useita naisia — minua, Mian ystäviä, naapureita, jopa työkavereitaan. Kamerat oli piilotettu «turvajärjestelminä».

Mia haki avioeroa ja muutti vanhempiemme luo. Minä taas en saanut unta viikkoihin. Jokainen ääni pimeässä säikäytti minut, jokainen vieraan miehen katse tuntui uhkaavalta.

Pahinta ei ollut petos.
Pahinta oli ymmärtää, että kauhu voi asua aivan lähellä — hymyilevän ihmisen kasvoilla, ruokapöydän toisella puolella.

Nyt, kun joku puhuu “perheillallisista”, minä vain hymyilen heikosti.
Koska tiedän, että täydellisen aterian ja ystävällisten sanojen taakse voi kätkeytyä jotakin todella synkkää.