Huone oli hiljainen. Vain veden tasainen kohina rikkoi hiljaisuuden, kun kylpyamme täyttyi hitaasti. Höyry nousi ilmaan, peittäen kaiken sumuisella verholla. Sairaanhoitaja seisoi hetken paikallaan ja katseli potilasta — nuorta miestä, joka makasi liikkumattomana. Hän oli ollut halvaantunut jo vuosia. Ainoastaan hänen silmänsä liikkuivat, hitaasti, väsyneesti, mutta niissä näkyi yhä elämä.

Nainen huokaisi syvään. Hän ei halunnut tehdä tätä, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtoja. Osaston ylilääkäri oli tehnyt selväksi: joko hän tekee työnsä — tai saa potkut.
— Älä pelkää, olen varovainen, — hän kuiskasi hiljaa, vaikka tiesi, ettei potilas ehkä kuule.

Hän kastoi pesusienen lämpimään veteen ja alkoi varovasti pestä nuorukaisen kehoa. Kaikki oli aluksi rauhallista. Vesi loiskui hiljaa, seinäkello tikitti. Mutta sitten… hän tunsi jotain outoa.

Jokin liikkui potilaan ihon alla.
Hän jähmettyi. Ehkä se oli vain lihasrefleksi, hän ajatteli. Mutta kun hän kosketti uudestaan, tunsi sen jälleen — selvästi, kuin jokin elävä asia olisi liikkunut selän sisällä.

Hän veti kätensä pois ja tuijotti epäuskoisena.
— Mitä tämä on? — hän kuiskasi.

Yhtäkkiä potilas veti syvään henkeä ja päästi kurkustaan oudon äänen, puoliksi huudon, puoliksi valituksen. Hänen silmänsä avautuivat laajalle, täynnä kauhua. Hän yritti sanoa jotain, mutta äänet jäivät kurkkuun.

Sairaanhoitaja vapisi. Hän otti pöydältä pienet kirurgiset sakset ja teki pienen viillon sinne, missä iho oli koholla.
Se, mitä hän näki, sai hänet kiljahtamaan.

Ihon alta paljastui ohut läpinäkyvä letku, joka oli yhdistetty pieneen metalliseen laitteeseen. Laite sykki, kuin siinä olisi ollut oma sydän. Se ei ollut normaali lääketieteellinen implantti — se näytti salaiselta kokeelliselta keksinnöltä.

Samassa ovi paiskautui auki.
Osaston ylilääkäri astui sisään. Hänen kasvonsa muuttuivat valkoisiksi, kun hän näki, mitä nainen oli tehnyt.
— Mitä sinä teet?! — hän karjaisi.
— Mitä tämä on? — nainen huusi takaisin. — Tämä ei ole mikään sairaalalaitteisto! Mitä te olette tehneet hänelle?!

Mies tarttui häntä käsivarresta niin rajusti, että nainen parahti kivusta.
— Pidä suusi kiinni! Et ole nähnyt mitään, ymmärsitkö?

Sitten hän kumartui potilaan ylle, painoi jotain laitteen pinnasta — kuului hiljainen piippaus. Potilaan keho nytkähti ja valahti veltoksi. Sydänmonitori näytti suoraa viivaa.

Sairaanhoitaja jäi seisomaan, silmät täynnä kyyneliä.
— Te… te tapoitte hänet…
— Hän oli kuollut jo kauan sitten, — lääkäri sanoi kylmästi. — Ja jos haluat elää, unohdat kaiken.

Nainen juoksi ulos huoneesta, sydän hakaten niin kovaa, että hän luuli pyörtyvänsä. Hän vietti yön hereillä, vapisten.
Seuraavana päivänä, kun hän palasi, potilaan sänky oli tyhjä. Hänen nimensä oli poistettu tiedostoista. Kukaan ei tiennyt, kenestä hän puhui.

Viikon kuluttua, myöhään illalla, nainen heräsi outoon ääneen. Ikkunasta kuului naputus. Hän meni katsomaan — mutta ketään ei ollut ulkona. Vain huuruisessa lasissa näkyivät kosteat sormenjäljet, ikään kuin joku olisi yrittänyt sisään.

Kun hän kääntyi, hänen työpöydällään oli pesusieni, sama, jonka hän oli jättänyt kylpyhuoneeseen. Ja sen keskellä — pieni metallinen pala, joka muistutti laitteen osaa.

Hän soitti poliisille. Mutta pian sen jälkeen kaksi tummaan pukeutunutta miestä ilmestyi hänen ovelleen.
— Teidän täytyy allekirjoittaa vaitiolositoumus, — toinen sanoi tyynesti.
Kun hän kieltäytyi, hän tunsi pistoksen niskassaan — ja kaikki pimeni.

Aamulla hän heräsi omassa sängyssään. Niskassa oli side, puhelin oli tyhjä. Ei yhteystietoja, ei kuvia, ei viestejä. Vain yksi lyhyt muistiinpano näytöllä:
«Näkit liikaa. Vaikene, tai seuraavaksi on tyttäresi vuoro.»

Sen jälkeen hän katosi. Kukaan ei tiedä, minne hän meni.
Mutta joskus, yöllä, hänen entisessä asunnossaan asuvat vuokralaiset kertovat kuulevansa veden lorisevan kylpyhuoneesta — vaikka hana on kiinni.
Ja jos he pysähtyvät kuuntelemaan, he väittävät kuulevansa heikkoa sykettä, metallista ja kylmää — kuin joku, joka ei koskaan lakannut elämistä.