Tarkoitukseni oli vain ostaa kukkia vaimolleni ja tyttärelleni. Ilma oli täynnä tuoksuja – ruusuja, liljoja, orkideoita. Kaikki näytti rauhalliselta, kunnes huomasin oven vieressä seisovan vanhan miehen.

Hänellä oli yllään vanha mutta puhdas takki, silitetyt housut ja kuluneet, mutta kiillotetut kengät. Hän ei näyttänyt kodittomalta – vain köyhältä. Silmissä oli kuitenkin ylpeyttä ja arvokkuutta, jota ei voi ostaa rahalla.

Nuori myyjä, joka näpytteli puhelintaan, katsahti mieheen ärsyyntyneenä.
— Mitä sinä siinä seisot, ukko? Estät asiakkaita tulemasta sisään!

Vanha mies kohotti katseensa ja sanoi hiljaa:
— Anteeksi, neiti… saisinko kysyä, paljonko maksaa yksi mimosan oksa?

Tyttö pyöräytti silmiään.
— Oikeastiko? Näen, ettei sinulla ole rahaa. Miksi edes kysyt?

Mies otti hitaasti taskustaan kolme ryppyistä kympin seteliä.
— Ehkä… kolmekympillä saisi jotain pientä?

Myyjä naurahti halveksivasti ja veti esiin kuihtuneen, katkenneen oksan.
— Tässä. Tämä on kolmekymppiä. Nyt voit mennä.

Mies otti oksan varovasti, kuin se olisi ollut jotain arvokasta. Hän yritti suoristaa varren, ja silloin näin, miten kyynel vierähti hänen poskelleen. Siinä hetkessä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Lähestyin tiskiä ja sanoin rauhallisesti:
— Voisitteko koota minulle liikkeenne kauneimman kimpun, kiitos.

Myyjä muuttui heti. Hymy palasi, ääni pehmeni.
— Tietenkin, herra. Tässä on upein – seitsemänsataa euroa.

Avasin lompakkoni, katsoin häntä ja sanoin sitten:
— Tiedättekö mitä? Käyttäkää nuo rahat ja tehkää niillä kaunein kimppu tälle herralle.

Hiljaisuus laskeutui koko kauppaan. Tyttö jäi sanattomaksi. Vanha mies nosti päätään ja katsoi minua epäuskoisesti.
— Herra… ei tarvitse…
— Kyllä täytyy, — vastasin. — Tänään te ansaitsette sen enemmän kuin kukaan muu.

Tyttö punastui, eikä sanonut mitään. Hän alkoi tehdä kimppua – tällä kertaa hitaasti, varoen. Hän valitsi parhaat ruusut, tuoreimmat mimosaoksat ja lisäsi eukalyptuksen lehtiä. Hän sitoi nauhan huolellisesti ja ojensi kimpun miehelle.

Vanha mies otti sen tärisevin käsin ja hymyili surullisesti.
— Kiitos… tänään on tasan kaksikymmentä vuotta siitä, kun vaimoni kuoli. Hän rakasti mimosa-kukkia. Joka vuosi vien hänelle yhden oksan.

Kukaan ei puhunut. Tyttö kääntyi pois ja pyyhki silmäkulmaansa.

Mies laski tiskille kolme seteliään.
— Ottakaa, neiti. Tämä on kaikki mitä minulla on, mutta en voi ottaa tätä ilmaiseksi.

Myyjän ääni värisi, kun hän sanoi:
— Anteeksi, herra. Olin väärässä.

Mies nyökkäsi, hymyili ja lähti ulos.

Seurasin häntä katseellani. Hän seisoi pysäkillä, kimppu sylissään, lumi laskeutui hänen hartioilleen. Hän näytti rauhalliselta, melkein onnelliselta.

Siinä hetkessä ymmärsin jotain yksinkertaista mutta syvää: ihmisyyden arvoa ei mitata rahassa.

Yksi ainoa hyvä teko voi muuttaa kylmän maailman lämpimäksi – edes hetkeksi.