Sinä päivänä en itkenyt.
En huutanut, en pyytänyt häntä jäämään.
Seisoin vain ja katsoin, kun mies, jonka kanssa olin jakanut yli kolmekymmentä vuotta, pakkasi tavaransa hiljaa matkalaukkuun.
Hän ei edes katsonut minuun.

Kun ovi sulkeutui hänen perässään, taloon laskeutui painava, kuurottava hiljaisuus.
Kävelin huoneesta toiseen – pöydällä hänen kuppinsa, kylpyhuoneessa partaveitsi, ilmassa vielä hänen tuoksunsa.
Ja sitten kyyneleet tulivat. Ne eivät olleet tavallisia kyyneleitä – vaan sellaisia, jotka polttavat sielun sisältä.

Mutta seuraavana aamuna katsoin peiliin.
Vastassa oli nainen, jonka en ollut tunnistaa.
Väsynyt, harmaahiuksinen, silmät tyhjät – mutta niiden takana välähti jotain.
Päätös.

“Nyt riittää”, sanoin itselleni.

Aloin kävellä joka aamu.
Kuuntelin musiikkia, jota en ollut kuunnellut vuosiin.
Liityin kuntosalille, vaikka pelkäsin naurua ja katseita. Mutta askel askeleelta aloin tuntea elämän virtaavan minussa taas.
Kahden viikon kuluttua seisoin suorana, ja peilistä katsoi joku, joka oli löytänyt voimansa takaisin.

Värjäsin hiukseni, ostin uuden mekon, kävin kosmetologilla.
Kun näin itseni peilissä, hymyilin – ensimmäistä kertaa vuosiin.

Elämä alkoi muuttua.
En enää herännyt toisia varten, vaan itseni vuoksi.
Keitin kahvin vain minulle, katsoin auringonnousua, ja tunsin rauhaa.
Ostin kukkia ilman syytä. Aloin lukea, nauraa, hengittää.

Ja sitten…
Puhelin soi.
Hänen äänensä. Epäröivä, epävarma.
– Hei… miten voit?
– Erinomainen, – vastasin rauhallisesti.
Hiljaisuus. Sitten:
– Haluaisin nähdä sinut. Puhua.

Kun avasin oven, hän pysähtyi kuin olisi nähnyt aaveen.
Hän ei tunnistanut minua.
Edessään oli nainen – kaunis, vahva, rauhallinen.
– Sinä… olet muuttunut, – hän kuiskasi.
– Kyllä, – sanoin. – Ja kiitos siitä sinulle.

Istuimme alas. Hän yritti puhua arkipäiväisistä asioista, mutta lopulta ääni murtui.
– Tein virheen. Se toinen… ei ollut mitään sellaista, mitä kuvittelin. Haluan takaisin.

Katsoin häntä pitkään.
En tuntenut enää mitään. Ei kipua, ei vihaa – vain vapautta.
– Tiedätkö, – sanoin hiljaa, – minä aloitin jo alusta. Mutta ilman sinua.

Hän ei uskonut. Hän pyysi anteeksi, lupasi kaiken muuttuvan, mutta minä tiesin – jos palaan, menetän itseni uudestaan.

Puoli vuotta on kulunut.
Herään joka aamu hymyillen.
Keitän kahvia, kuuntelen linnunlaulua, tanssin yksin keittiössä.
En kaipaa ketään. En odota ketään.

Ja silti elämä toi minulle yllätyksen.
Katseita, kohteliaisuuksia, uusia ihmisiä.
En etsi rakkautta – rakkaus löytää minut itse.

Koska nainen, joka vihdoin rakastaa itseään, on pysäyttämätön.

Nyt, kun katson peiliin, en näe enää hylättyä 56-vuotiasta naista.
Näen naisen, joka nousi tuhkasta, joka oppi hymyilemään kyynelten jälkeen.
Hän on vapaa.

Entä hän, mies joka lähti?
Joskus hän vielä kirjoittaa. “Ikävöin sinua.”
Mutta hän ei ymmärrä yhtä asiaa –
se nainen, jonka hän menetti, on kadonnut ikuisesti.

Sillä minä en enää ole se, joka itkee.
Olen se, joka elää.
Ja se on minun todellinen voittoni.