Olen ollut naimisissa kolme kertaa. Kolme kertaa uskoin, että rakkaus voi pelastaa kaiken. Kolme kertaa yritin olla täydellinen vaimo — lempeä, kuuliainen, huolehtivainen. Ja kolme kertaa menetin itseni.

Ensimmäinen mieheni lähti eräänä aamuna. Ei riitaa, ei selitystä. Hän vain sanoi:
«En jaksa enää sinua. Sinussa ei ole mitään uutta.»

Silloin en ymmärtänyt. Mitä muuta piti tehdä, että mies rakastaisi? Tein kaiken — kokkasin, pesin, hoidin lapset, olin uskollinen. Ja silti se ei riittänyt. Yhtäkkiä olin yksin, kahden pienen lapsen äiti, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikui vain oma hengitykseni.

Toinen mies tuli, kun olin jo uskonut, että osaan olla parempi vaimo. Olin kokenut, varovainen, valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Annoin taas kaiken. Synnytin lisää lapsia, tein töitä, yritin rakentaa turvallisen kodin.

Mutta elämä ei antanut armoa. Rahaa ei ollut tarpeeksi, hän tienasi vähän, ja minä tein kahta työtä. Kun sairastuin, kaikki muuttui. Hän alkoi vetäytyä, kadota, vältellä. Lopulta kuulin, että hän asui toisen naisen luona — nuoremman, terveemmän, huolettoman.

Kun palasin sairaalasta, huoneet olivat tyhjät. Hänen vaatteensa poissa, hyllyllä vieraan hajuveden tuoksu. Jopa vedenkeitin, jonka olimme ostaneet yhdessä, oli kadonnut. Silloin romahdin. Huusin, en surusta vaan vihasta.

Kolmas mies ilmestyi, kun olin jo menettänyt uskon rakkauteen. Hän vaikutti erilaiselta — rauhallinen, huomaavainen, lämmin. Hän sanoi, että olen vahva nainen, että ansaitsen onnen. Halusin uskoa häntä. Menimme naimisiin nopeasti, ajattelematta liikaa.

Mutta rauha ei kestänyt.

Aluksi pienet asiat: kylmä katse, piikittelevät sanat. Sitten loukkaukset. Hän sanoi, että olen «taakka», että olen liian vanha, että minusta ei ole hyötyä. Olin hiljaa, koska pelkäsin taas jääväni yksin.

Eräänä iltana hän tuli kotiin humalassa ja heitti minua lautasella. Lautanen särkyi, ja poskelleni tuli haava. Katsoin verta, joka valui hitaasti, ja ymmärsin — nyt riittää.

En huutanut. En itkenyt. Pakkasin tavarani ja lähdin.

Seuraavana päivänä naapuri sanoi:
«Sinä olet rohkea. Mutta sinulla tulee olemaan vaikeaa.»
Vastasin:
«Vaikeaa oli jo. Nyt on aika elää.»

Nyt olen ollut kaksi vuotta yksin. Teen töitä, nauran, hengitän vapaasti. Ja tiedätkö, mitä olen oppinut?
Onni ei ole miehessä. Onni on siinä, että vihdoin tunnen itseni.

En etsi enää täydellistä miestä. Rakennan täydellisen elämän — oman.
Jos joku joskus astuu elämääni, hänen on ymmärrettävä: en enää koskaan ole hiljainen ja alistuva.

En enää anele rakkautta.
Olen oppinut rakastamaan itseäni.

Ehkä se on suurin yllätys kaikista — että kaiken kivun jälkeen löysin rauhan juuri siellä, missä ennen oli tyhjyys.