Kun äitini ilmoitti illallispöydässä ostaneensa muotisuunnittelijan mekon 1800 dollarilla, olin vähällä tukehtua veteen.
Seitsemänkymmentä vuotta vanha, eläkkeellä, ja ostaa noin kalliin mekon – vain siksi, että voisi käyttää sitä harvoilla tapaamisilla ystäviensä kanssa?

Olin järkyttynyt. Hän, joka oli aina elänyt säästeliäästi, joka korjasi vanhat vaatteensa, joka aina laittoi muiden tarpeet omiensa edelle. Ja nyt – tällainen tuhlaus?

Muutaman päivän yritin olla ajattelematta asiaa, mutta se ei jättänyt minua rauhaan. Lopulta menin hänen luokseen.

— Äiti, — sanoin, — miten voit käyttää niin paljon rahaa yhteen mekkoon? Poikasi tarvitsee apua yliopistoa varten, ja sinä ostat itsellesi luksusvaatteen?

Luulin hänen alkavan puolustella itseään.
Mutta hän vain katsoi minua tyynesti, lempeä hymy huulillaan.

— Tiedätkö, tyttäreni, — hän sanoi hiljaa, — olen elänyt seitsemänkymmentä vuotta muiden vuoksi. Mieheni, teidän, koko perheen. Olen huolehtinut, antanut, säästänyt, uhrautunut. Mutta itselleni en ole koskaan antanut mitään.

Hän huokaisi ja jatkoi:

— Olen aina odottanut oikeaa hetkeä tehdä jotain vain minua varten. «Sitten, kun on aikaa.» «Sitten, kun lapset ovat valmiita.» Mutta se hetki ei koskaan tullut. Nyt ymmärrän, että elämä ei odota.

Hänen äänensä värisi.
— Tämä mekko ei ole vain vaate. Se on muistutus siitä, että olen yhä elossa. Että olen edelleen nainen, jolla on oikeus tuntea itsensä kauniiksi.

En pystynyt sanomaan mitään.
Ensimmäistä kertaa näin äitini ihmisenä, en vain äitinä. Naisena, joka oli vuosikymmeniä kadottanut itsensä muiden vuoksi.

— Mutta äiti, — kuiskasin, — 1800 dollaria on valtava summa.

Hän nyökkäsi ja hymyili.
— Tiedän. Mutta mieti, kuinka paljon olen käyttänyt elinaikanani muihin. Kuinka monta kertaa olen sanonut: «Ei nyt, ehkä myöhemmin.» Ja nyt – vihdoin – olen sanonut itselleni: «Nyt on minun vuoroni.»

Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten sanoi matalalla äänellä:
— En halua kuolla tuntematta, että olen joskus todella elänyt.

Sanat osuivat kuin veitsi.
Kaikki se, mitä olin pitänyt hyveenä – nöyryys, uhrautuminen, säästäväisyys – alkoi tuntua rajoittavalta.

Muutaman päivän kuluttua palasin hänen luokseen.
Hän seisoi peilin edessä siinä samassa mekossa.
Smaragdinvihreä, kevyt, laskeutuva – ja hän näytti kauniimmalta kuin olin koskaan nähnyt.

— Kaunis, eikö? — hän kysyi hymyillen.
— Kaunis, — vastasin, ja tunsin, miten silmiini nousivat kyyneleet.

Hän katsoi itseään peilistä ja sanoi rauhallisesti:
— Jos kuolisin huomenna, katuaisin vain sitä, etten tehnyt tätä aikaisemmin.

Siinä hetkessä ymmärsin kaiken.
Se mekko ei ollut turhamaisuutta. Se oli vapautus. Pieni voitto elämän mittaisesta itsehillinnästä.

Sen jälkeen, aina kun olen aikeissa kieltää itseltäni jotain, muistan sen kuvan:
vanha nainen peilin edessä, joka viimein uskalsi elää.

Joskus kallein mekko ei ole ylellisyyttä.

Joskus se on merkki elämästä.