Ei mitään erikoista – halusin vain tehdä muutaman voileivän illalliseksi. Kotona viipaloin siitä muutaman palan, söin, ja laitoin loput jääkaappiin.
Kaikki vaikutti normaalilta. Kunnes seuraavana aamuna jokin muuttui.

Aamulla otin saman makkaran jääkaapista ja aloin leikata sitä. Mutta veitsi pysähtyi yhtäkkiä, kuin olisi osunut johonkin kovaan. Ajattelin ensin, että makkara oli jäätynyt, mutta kun leikkasin uudelleen, terä jumittui.
Katsoin tarkemmin – ja näin, että makkaran sisällä jokin kimalteli.

Avasin sen varovasti, ja kun näin, mitä siellä oli, sydämeni jätti lyönnin väliin. Se oli USB-muistitikku. Tavallinen, musta tikku, ilman mitään merkintöjä. Kuinka ihmeessä se oli päätynyt tehtaalla pakattuun elintarvikkeeseen? Ja minä olin jo syönyt siitä!

Inhon ja uteliaisuuden välinen taistelu päättyi uteliaisuuden voittoon. Kytkin muistitikkua tietokoneeseen. Siellä oli vain yksi kansio, ja sen sisällä useita kymmeniä valokuvia.

Aluksi ne näyttivät harmittomilta: tehdashalli, ihmiset valkoisissa takeissa, koneita, leikkuupöytiä. Mutta mitä pidemmälle klikkasin, sitä oudommiksi kuvat muuttuivat.
Jossain vaiheessa tajusin, että kuvissa ei ollut eläinten lihaa. Niissä oli ihmishahmoja.

Yhdessä kuvassa näkyi käsi – selvästi ihmisen. Toisessa mies, jolla oli kasvonsa peittävä maski ja suuri veitsi kädessään. Kuvien valo ja yksityiskohdat olivat liian todentuntuisia ollakseen lavastusta.

Sammutinkin tietokoneen, mutta en saanut mieltäni rauhoittumaan. Lopulta avasin sen uudelleen. Kansiossa oli vielä yksi tiedosto: video_1.mp4.

Painoin play-nappia.
Kuva oli rakeinen, mutta tuttu – sama tehdas kuin valokuvissa. Joku kuvasi salaa. Työntekijät liikkuivat, joku huusi, ja sitten sisään astui mies mustassa univormussa. Kaikki hiljenivät.
Pöydälle asetettiin suuri muovisäkki. Kun se avattiin, sisältä paljastui… ruumis.

Pysäytin videon.
Hengitin raskaasti, kädet tärisivät. Se oli liian aitoa. Tarkistin tiedoston tiedot – video oli tallennettu kolme päivää sitten. Kolme! Eli kaikki tämä oli tapahtunut juuri ennen kuin ostin makkaran.

Soitin välittömästi kauppaan.
– Hei, löysin jotain hyvin outoa yhdestä tuotteestanne – aloitin.
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista, kunnes miesääni kysyi kylmästi:
– Mistä saitte sen?
– Ostin sen teiltä, tavallisesta hyllystä.
Tauko.
Sitten hän sanoi hiljaa:
– Poistakaa kaikki. Heti. Tämä ei kuulu teille.

Yhteys katkesi.

Siitä päivästä lähtien elämäni ei ollut ennallaan. Iltaisin musta auto pysäköi taloni eteen. Moottori ei käynyt, mutta auton sisällä näkyi liikettä. Se tuli joka ilta, viikkojen ajan.
Aloin pelätä, että joku tarkkaili minua.

Eräänä yönä menin joelle ja heitin muistitikkua veteen. Katsoin, kuinka se upposi ja katosi virran mukana. Kuvittelin, että kaikki olisi ohi.
Mutta seuraavana aamuna postiluukusta oli pudotettu kirjekuori.
Ei osoitetta, ei postimerkkiä.
Sisällä – valokuva talostani.
Otettu yöllä.
Takana vain kolme sanaa: «Ei olisi pitänyt.»

Sen jälkeen en ole nukkunut kunnolla. Jokainen ääni, jokainen varjo saa minut säpsähtämään.
Muutama päivä myöhemmin poliisi tuli ovelle. Hän sanoi, että elintarviketeollisuudessa tehdään tutkintaa. Kun mainitsin makkaran ja muistitikkun, hän katsoi minua pitkään ja sanoi hiljaa:
– Jos välität hengestäsi, unohda koko asia.

Niin minä unohdan. Tai ainakin yritän. Muutin pois kaupungista, vaihdoin puhelinnumeron, mutta pelko jäi.
Joka kerta kun avaan jääkaapin ja näen makkaranpalan, vatsaani kouristaa.
Ja joskus öisin kuulen sen äänen päässäni: «Poistakaa kaikki.»

Mutta sisimmässäni pelkään pahinta.
Entä jos se muistitikkku ei joutunut minulle vahingossa?
Entä jos joku tiesi tarkalleen, että juuri minä ostaisin sen makkaran?