He olivat seuranneet naapurustoa jo monta päivää. Istuneet autossaan ilta toisensa jälkeen, tarkkailleet valoja, varjoja, ihmisten rytmiä. Kohde oli täydellinen: vanha, harmaantunut talo kadun päässä, maalipinta lohkeillut, ikkunanpuitteet haalistuneet sinisiksi. Siellä asui vanha nainen, yksin, hiljaa. Kukaan ei tiennyt hänestä juuri mitään – mutta varkaat tiesivät liikaa.

He olivat kuulleet juoruja: naisella oli poika kaukana, joka lähetti hänelle joka kuukausi rahaa. Nainen ei luottanut pankkeihin, vaan piti rahat patjansa alla. “Vanhan koulun tyyliä”, sanoivat naapurit. Se oli varkaille kuin kutsu.

Yöllä he tulivat. Mustissa vaatteissa, käsineet kädessä, kasvot peitettyinä. Ovi olisi pitänyt liikaa ääntä, joten he valitsivat ikkunan, jonka tiesivät jäävän usein raolleen. Lukko antautui hetkessä.

Sisällä ilma oli raskas. Pölyn, homeen ja jonkin palaneen haju leijui huoneessa.
— Haiseeko täällä sun mielestä oudolta? kuiskasi toinen.
— Vanha talo vain. Älä viitsi pelätä, vastasi toinen hermostuneesti.

He etenivät taskulampun valossa. Hyllyillä istui vanhoja posliininukkeja, joiden katse seurasi heitä minne menivätkin. Lattia narahteli, ja jokainen ääni tuntui liian kovalta.

— Rahat ovat sängyn alla, muistitko? sanoi ensimmäinen.
— Tiedän, tehdään tämä nopeasti.

Hän kumartui, nosti patjan – ja jähmettyi. Siellä ei ollut rahaa. Vain palaneita lehtileikkeitä ja vanhoja valokuvia. Kuvissa oli miehiä – kaikki nuoria, kaikki kadonneita. Jokaisen silmät oli leikattu pois.

— Mitä helvettiä tämä on?

Silloin käytävästä kuului ääni. Pehmeä napsahdus – ja valo syttyi itsestään. Hitaat, raskaat askeleet lähestyivät.
Toinen osoitti taskulampulla ovelle. Ei ketään. Mutta vanhassa peilissä näkyi hahmo. Pieni, kumara nainen, valkoinen yöpaita yllään, hiukset hopeisina.

He kääntyivät katsomaan taakseen – ei mitään. Mutta peilissä nainen oli yhä siinä.

Valo välähti ja sammui. Sitten kuului laulua. Hento, vapiseva naisen ääni, jostain syvältä talosta:
— Nuku, lapseni… älä pelkää… kaikki on jo ohi…

Koko talo tuntui hengittävän. Kylmä ilma kiersi heidän ympärillään.
Ovi avautui hitaasti itsestään. Ja kynnyksellä seisoi nainen.

Pieni, hauras – mutta hänen silmissään oli jotain pimeää, pohjatonta.
— Miksi tulitte? hän kysyi hiljaa. — Olen odottanut teitä kauan.

— Me… me erehdyimme talosta…
— Ei. Te tulitte juuri oikeaan paikkaan.

Nainen nosti kätensä. Katosta roikkuva lamppu heilahti, ja seuraavassa hetkessä sähköjohdot räsähtivät. Kipinöitä lensi, huone täyttyi savusta ja huudosta – ja sitten hiljaisuus.

Kun palokunta saapui aamulla, talo oli puoliksi tuhkana. Pihalla, vanhassa keinutuolissa, istui nainen. Hän neuloi villasukkaa, katse tyynenä.
— Oletteko kunnossa, rouva?
— Tietysti, hän vastasi hymyillen. — Mieheni piti heistä huolen.

Murtovarkaita ei koskaan löydetty.
Vain kaksi nokista ihmisen muotoista varjoa jäi palaneen seinän pintaan.

Ja yhä tänä päivänä, jos kulkee ohi yöllä, voi kuulla hiljaisen laulun leijuvan ilmassa:
— Nuku vain, lapseni… vielä on aika tulla kotiin…