Ulkona riehui lumimyrsky. Tuuli ulvoi talon seinissä, ikkunat tärisivät ja lumi peitti kaiken kuin valkoinen verho. Kun joku koputti oveen, nainen säpsähti. Tällaisena yönä ei kukaan tullut kylään.
Hän hiipi varovasti ovelle ja raotti sitä. Oven takana seisoi mies, ehkä nelikymppinen, takki märkä ja hiukset jäätyneet. Hänen käsivarsillaan lepäsi pieni vauva, kiedottuna huopaan.
— Anteeksi… — mies sanoi hiljaisella, väsyneellä äänellä. — Autoni juuttui tielle. Olen yksin lapsen kanssa. Voisimmeko jäädä tänne aamuun asti?
Nainen, jonka nimi oli Helena, epäröi hetken. Mutta kun hän näki vauvan kalpeat kasvot ja vapisevat pienet sormet, hänen sydämensä suli.
— Tule sisään, — hän sanoi. — Tällaisella säällä ei kukaan voi olla ulkona.
Hän sytytti tulen takkaan, lämmitti teetä ja maitoa.
— Entä lapsen äiti? — hän kysyi varovasti.
Mies käänsi katseensa pois.
— Hän ei ole enää kanssamme. Olen yksin hänen kanssaan.
Miehen äänessä ei ollut vihaa, vain väsymystä ja surua. Helena levitti heille peiton takan eteen ja toivotti hyvää yötä.
Mutta aamulla, kun hän heräsi, talossa vallitsi outo hiljaisuus.
Peitto oli siististi taiteltu, mutta mies ja vauva olivat poissa. Pöydällä oli tyhjä teekuppi ja pieni lelu — vauvan helistin. Helena meni ulos, ja huomasi lumessa jäljet, jotka johtivat metsän reunaan. Aikuisten jalanjälkiä, pienten jalkojen jälkiä… ja vieressä jotain oudon epätasaista, kuin joku olisi vetänyt jotakin painavaa perässään.
Hän palasi sisälle, sydän hakkasi rinnassa. Ja silloin hän näki sen — pöydällä oli passi. Hän otti sen käsiinsä ja avasi. Valokuva oli selvästi saman miehen, mutta nimi sai hänet kalpenemaan.
Hän oli lukenut siitä lehdessä vain viikko sitten. Mies, joka oli paennut mielisairaalasta. Hän oli menettänyt vaimonsa ja lapsensa tulipalossa, ja sen jälkeen väittänyt, että hänen poikansa oli yhä elossa, jossain kylmässä ja pimeässä odottamassa häntä.
Helena vapisi. Hän laskeutui kellariin — ehkä mies oli vielä siellä. Mutta nurkassa hän näki jotakin, joka sai hänen verensä jäätymään: pienen, verisen vauvan pipon.
Hän kiljaisi niin, että ääni kaikui koko talossa. Juoksi ylös, sulki oven ja työnsi sen eteen raskaan kaapin. Mutta silloin… kuului koputus. Ensin hiljainen, sitten kovempi.
— Avaa… ole kiltti… — kuiskasi tuttu ääni ikkunan takaa.
Helena ei liikkunut. Hän tuskin hengitti. Ja sitten ääni kuului aivan ovelta:
— Kiitos… yöstä… Hän nukkuu nyt… Hänellä ei ole enää kylmä…
Sitten kuului yksi voimakas isku oveen. Ja toinen. Sitten hiljaisuus.
Kun poliisit saapuivat iltapäivällä, he löysivät Helenan tajuttomana lattialta. Miehestä ja lapsesta ei ollut jälkeäkään. Ulkona lumessa jalanjäljet päättyivät äkisti — kuin he olisivat yksinkertaisesti kadonneet ilmaan.
Tutkinnassa selvisi, että passi kuului miehelle nimeltä Eero K., joka todella oli karannut sairaalasta. Häntä ei koskaan löydetty.
Helena myi talonsa pian sen jälkeen ja muutti pois. Mutta paikalliset väittävät, että kun talviyöt ovat kylmimmillään ja tuuli ulvoo metsän läpi, hylätyn talon ikkunoista voi joskus kuulla heikon kuiskauksen:
— Kiitos… yöstä… Hän nukkuu…