Aluksi kaikki tuntui niin viattomalta.
Tyttäreni oli vasta kaksi, kun hän ensimmäisen kerran näki suuren, ruskean hevosen naapurin pihalla. Hän tuijotti sitä lumoutuneena, nauroi ja juoksi aidan viereen.
Hevonen laski päänsä alas ja antoi pienen tytön koskettaa turpaansa – kuin olisi ymmärtänyt, että lapsi on lempeä ja vaaraton.

Siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomia.
Joka päivä tyttöni juoksi hevosen luo, toi sille omenan tai porkkanan, silitti sen harjaa ja kuiskasi jotain, mitä vain hevonen saattoi ymmärtää. He istuivat usein yhdessä ladon edessä, ja joskus tyttö jopa nukahti heinien päälle, hevosen vierelle.

Minä hymyilin ikkunasta, kun katselin heitä. Se näytti niin puhtaalta, niin kauniilta.
Mutta sisälläni oli aina pieni huoli. Hevonen on suuri eläin – ja lapset ovat arvaamattomia. Silti se hevonen oli uskomattoman rauhallinen. Kuin olisi vahtinut tytärtäni.

Näin jatkui kuukausia.
Kunnes eräänä iltapäivänä naapuri koputti ovellemme.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja ääni vapisi, kun hän sanoi:
— Meidän täytyy puhua. Se koskee tytärtänne.

Sydämeni löi tyhjää.
— Mitä on tapahtunut?
— Se hevonen… meidän hevosellemme tehtiin eläinlääkärintarkastus. Ja tulos oli huono. Todella huono.

Hän ojensi paperin.
— Hevonen on saanut tarttuvan taudin. Sellaisen, joka voi siirtyä myös ihmisiin. Erityisesti pieniin lapsiin.

Maailma pysähtyi. Tunsin, miten veri pakeni kasvoiltani.
Minun lapseni on silittänyt sitä, halannut sitä joka päivä…

Vain muutamaa tuntia myöhemmin istuimme sairaalassa. Lääkärit kyselivät yksityiskohtia:
— Oliko tytär usein kosketuksissa eläimeen?
— Joka päivä, vastasin tärisevin käsin.

Alkoi loputon odotus. Testejä, tutkimuksia, hiljaisia öitä täynnä pelkoa.
Ja sitten tuli tulos.
Tyttäreni oli saanut tartunnan.

Se oli harvinainen infektio, jonka aiheuttaa eläimistä leviävä loinen. Se voi vahingoittaa hermostoa, jos sitä ei havaita ajoissa.
Olin shokissa. Tunsin, miten maailma romahti ympärilläni.

Sairaala tuli toiseksi kodiksemme. Injektiot, lääkkeet, kyyneleet. Tyttöni ei ymmärtänyt, miksi hän ei saanut mennä ulos eikä nähdä hevosta.
Minä vain pidin häntä sylissä ja lupasin, että kaikki järjestyy.

Mutta pahin oli vielä tulossa.
Eläinlääkäri soitti uudelleen. He olivat löytäneet tartunnan alkuperän.
Hevosta oli purrut kulkukoirana vaeltanut eläin.
Ja tuo koira… oli raivotaudin kantaja.

Raivotauti. Sana, joka sai polvet pettämään. Sairaus, jota pidin kaukaisena menneisyyden varjona – ja nyt se oli tullut meidän kotiimme.

Onneksi lääkärit toimivat nopeasti.
Tyttäreni sai rokotukset ajoissa. Hän oli väsynyt ja heikko, mutta vähitellen hänen tilansa alkoi parantua.
Hän selvisi.

Hevonen ei.
Se jouduttiin lopettamaan, ja naapuri murtui surusta.

Kun myöhemmin kerroimme tyttärellemme, mitä oli tapahtunut, hän oli hetken hiljaa ja kysyi sitten lempeästi:
— Mutta se hevonen rakasti minua, eikö niin?

Kyyneleet nousivat silmiini.
— Kyllä, rakas. Se rakasti sinua enemmän kuin mikään muu.

Siitä lähtien olemme joka kevät vieneet kukkia sen haudalle.
Tyttäreni poimii aina valkoisia päivänkakkaroita ja asettaa ne maahan varovasti.

Ja minä ajattelen aina samaa asiaa:
Joskus suurin vaara piilee juuri siinä, mikä näyttää kauneimmalta ja puhtaimmalta.