Aurinko kimalteli veden pinnalla, aallot olivat lempeitä, ja kaikki näytti tavalliselta. He nauroivat, heittivät verkkoja ja puhuivat arkipäiväisistä asioista. Se oli aivan tavallinen kalastusretki – ainakin aluksi.

Yhtäkkiä yksi miehistä huomasi jotakin outoa. Syvyyksissä liikkui tumma varjo. Aluksi hän luuli sen olevan suuri kalaparvi, mutta varjo kasvoi, lähestyi pintaa… ja silloin hän jäätyi kauhusta.
Vedestä nousi esiin valtava hai. Sen kita oli niin ammollaan, että koko vene olisi mahtunut sinne.

Kalastajat huusivat, yksi pudotti vavansa mereen, toinen tarttui pelastusliiveihin. Heidän sydämensä hakkasivat hurjasti — he olivat varmoja, että hai aikoi hyökätä. Mutta jokin oli toisin. Peto ei hyökännyt. Se liikkui oudosti, avasi ja sulki suutaan, kuin olisi yrittänyt päästä eroon jostakin.

Vanhin heistä, mies nimeltä Antti, katsoi tarkemmin ja huudahti:
— Odottakaa! Se ei hyökkää — se tarvitsee apua!

He soutivat varovasti lähemmäs, ja silloin totuus paljastui. Hain suuhun oli takertunut valtava kalaverkko, ja verkon sisällä oli kuollut merikilpikonna, jonka ympärille oli kietoutunut muovipusseja ja roskia. Hai yritti turhaan vapautua, ja sen ikenet olivat repeytyneet verille. Vesi sen ympärillä oli punainen.

Hetken kukaan ei liikkunut. Kalastajat katsoivat toisiaan — heidän silmissään ei ollut enää pelkoa, vaan syyllisyyttä. He ymmärsivät: tämä ei ollut hirviö. Tämä oli uhri. Ihmisen tekojen uhri.

He päättivät auttaa. Soutaen lähemmäs he tarttuivat verkkoon, leikkasivat, vetivät, raapivat, kunnes viimein verkon viimeinen säie irtosi. Hai potki vettä voimakkaasti, mutta jäi hetkeksi paikalleen, aivan veneen viereen.

Se ei liikkunut. Se vain katsoi heitä — tummilla, hiljaisilla silmillään. Ja sitten, yhdellä voimakkaalla liikkeellä, se kääntyi ja katosi takaisin syvyyksiin. Jäljelle jäi vain hiljaisuus ja veden pinnalla leijuva muovin haju.

Antti huokaisi raskaasti.
— Näittehän? Se ei ollut vihollinen. Se oli meistä johtuva tuska, — hän sanoi hiljaa.

Kun he palasivat satamaan, uutinen levisi nopeasti. Kuvat hain valtavasta, muovilla täytetystä kidasta kiersivät maailmanlaajuisesti. Tutkijat vahvistivat, että kyseessä oli harvinainen makohai, yksi viimeisistä lajinsa edustajista tällä alueella. Ja syy? Ihmisen roska, jota meri ei enää pysty nielemään.

Yksi kalastajista sanoi myöhemmin toimittajille:
— Luulin katsovani kuolemaa suoraan silmiin. Mutta näin vain meidät itse – meidän välinpitämättömyytemme.

Sen jälkeen he eivät olleet entisellään. He lopettivat muovin käytön veneissä, järjestivät rantojen siivouksia ja kertoivat tarinansa lapsille ja nuorille. He olivat nähneet, mitä merelle todella tapahtuu.

Joskus, kun aurinko laskee ja meri on tyyni, Antti istuu laiturilla ja katsoo horisonttiin. Hän kuiskaa:
— Toivottavasti se selvisi… toivottavasti se ui nyt vapaana jossain syvällä.

Ja meri vastaa hänelle hiljaisella, lempeällä loiskeella — kuin kiitoksena.

Tämä tarina muistuttaa meitä siitä, että meri ei unohda. Jokainen sinne heitetty muovinpalanen voi viedä jonkun hengen — mutta jokainen pelastettu elämä voi vielä pelastaa meidät itsemmekin.