Kävelin pitkin kuohuvaa jokea, kun katseeni osui johonkin outoon — veden pinnalla kellui pienen karhunpennun ruumis.
Aluksi luulin, että se vain leikki, roiski vettä iloisesti, mutta kun lähestyin, ymmärsin: se ei liikkunut. Sen pieni keho oli veltto ja eloton.

— “Näyttää siltä, että se on hukkunut…” mutisin itsekseni ja vedin sen varovasti rantaan.

Kun sain eläimen maalle, yritin herättää sen henkiin: ravistelin sitä useita kertoja, silitin sen kuonoa, painoin kevyesti sen rintaa — tuloksetta. Se makasi liikkumatta, ja sydäntäni puristi sääli.

Yhtäkkiä, juuri kun olin aikeissa peittää sen takillani, tapahtui jotain, mikä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin… 😱😱
Olin jo kääntymässä pois, kun kuulin heikon, tuskin kuultavan äänen. Luulin, että kuvittelin sen — ehkä tuuli? Mutta sekunnin kuluttua karhunpentu liikutti heikosti tassuaan.

Jähmetyin paikoilleni. Sen rintakehä kohosi tuskin havaittavasti, kuin se olisi yrittänyt hengittää. Kumarruin varovasti ja aloin hieroa sen turkkia käsilläni, puhaltaen siihen kuin yrittäen jakaa omaa lämpöäni.
Ja sitten — lyhyt, katkonaine henkäys. Sitten toinen. Karhunpentu avasi silmänsä.

Se oli elossa.
En voinut uskoa sitä. Pieni keho vapisi, ja sen suusta pääsi käheä vinkaisu. Kiedoin sen varovasti takkiini, painoin sen rintaani vasten ja tunsin, kuinka se tärisi koko kehollaan. Sydämeni hakkasi niin kovaa, kuin olisin itse juuri palannut kuoleman porteilta.

Juoksin nopeasti metsän suuntaan, toivoen, että sen emo olisi jossain lähellä. Ja todellakin, muutaman sadan metrin jälkeen kuulin matalan murahduksen. Puiden välistä ilmestyi valtava karhuemo.

Se seisoi jännittyneenä, ja minä, tekemättä äkkinäisiä liikkeitä, laskin pennun maahan ja peräännyin. Karhunpentu nousi horjuen ja päästi heikon äänen. Karhuemo juoksi sen luo, haistoi sitä ja katsoi sitten yhtäkkiä suoraan minuun.
Tuota katsetta en unohda koskaan. Siinä ei ollut vihaa — vain kipua, kiitollisuutta ja jotakin ikiaikaista, eläimellistä, jota ei voi pukea sanoiksi.

Seisoin paikallani, kykenemättä liikkumaan.
Karhuemo nosti varovasti pentunsa ja katosi hitaasti metsän tiheyteen.
Hiljaisuus ympärilläni oli lähes korviahuumaava. Vain kaukana joki kohisi edelleen — sama joki, josta olin sen vetänyt.

Jäin seisomaan rannalle, katsoen veteen.
Ja yhtäkkiä huomasin: käteni olivat veressä. Mutta ei eläimen — ihmisen veressä.
Pyyhkäisin rintaani ja tunsin polttavaa kipua. Vasta silloin huomasin pitkän haavan — olin ilmeisesti osunut terävään kiveen, kun vedin pentua ylös. Mutta outoa oli se, että haava oli liian syvä… enkä tuntenut kipua, vain kylmyyttä.

Maailma ympärilläni alkoi himmetä. Joen ääni vaimeni. Viimeinen asia, jonka näin, oli heijastus vedessä: seisoin siellä, kalpeana, silmät ammollaan — ja takanani karhuemon varjo.

Kun räpäytin silmiäni — heijastus katosi.
Ja vieressäni hiekassa näkyivät vain tassunjäljet, jotka johtivat takaisin metsään…

Siitä lähtien en ole koskaan palannut sille joelle.
Mutta joskus öisin tuntuu, että kuulen taas sen heikon vinkin — ja hiljaisen, kiitollisen murahduksen jossain ikkunani takana.