Mieheni oli töissä, kun appeni tuli luokseni ja sanoi haluavansa näyttää minulle jotain outoa kylpyhuoneessa. Menin sinne — ja jähmetyin: lattialla oli laatanpalasia, sementin kappaleita ja niiden keskellä muovipussi 😱😱

Sinä päivänä olimme kotona vain me kaksi. Mieheni oli lähtenyt aikaisin aamulla, ja minä tein tavallisia askareita — pesin pyykkiä, laitoin ruokaa, siivosin. Kaikki oli rauhallista, kunnes yhtäkkiä tunsin jonkun koskettavan olkapäätäni.

— “Missä miehesi on?” — kuulin takanani raskaan, käheän äänen.

Käännyin nopeasti — edessäni seisoi appeni. Hänen kasvonsa olivat harmaat, huulet vapisivat ja silmät liikkuivat levottomasti.

— “Töissä…” — vastasin hämmentyneenä. — “Onko tapahtunut jotain?”

— “Mene kylpyhuoneeseen,” — hän sanoi hiljaa mutta päättäväisesti. — “Sinun täytyy nähdä se itse.”

Sydämeni alkoi hakata rajusti. Ajatus vilahti mielessäni: oliko hän löytänyt jotain, mikä liittyi pettämiseen? Mutta appeni pudisti päätään.

— “Ei, ei sitä… mene vain ja katso.”

Lähdin kylpyhuoneeseen. Heti kun astuin sisään, pysähdyin kuin kivettynyt. Seinään pesualtaan vieressä oli tehty reikä, laattojen palasia lojui kaikkialla, ja ilma haisi sementiltä ja pölyltä. Jätteiden keskellä makasi läpinäkyvä muovipussi.

Appeni osoitti sitä hiljaa. Polvistuin, otin pussin varovasti ja avasin sen tärisevin käsin.

Se, mitä näin sisällä, sai minut mykistymään… 😱😱 Availin varovasti pussin solmua, sydämeni hakkasi niin kovaa, että se tuntui olevan pakahtumaisillaan. Appeni seisoi vierelläni hiljaa, mutta hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi.

Kun nostin pussin reunaa — nenääni iski terävä, metallinen haju, kuin ruosteesta ja kosteasta maasta. Pölyn ja sementin seasta näin jotain tummaa. Ensin luulin, että se oli rätti, mutta sitten ymmärsin… ne olivat hiuksia. Aitoja ihmisen hiuksia.

— “Mitä… mitä tämä on?!” — sain tuskin sanottua, pudottaen pussin. — “Mistä tämä on tullut tänne?!”

Appeni huokaisi raskaasti, kuin keräten voimia:
— “Päätin vaihtaa vanhat putket. Otin laatat pois, ja siellä — seinän sisällä — oli tämä. En koskenut mihinkään, kutsuin sinut heti.”

Selkäpiitäni pitkin kulki kylmä väre. Nostin pussin taas ylös, katsoin sisään — ja tällä kertaa huomasin jotain kiiltävää. Pieni riipus. Hopeinen sydän, pölyn peitossa, mutta siihen oli kaiverrettu kirjain “A”.

Hengitykseni katkesi.
— “Se on… minun!” — kuiskasin. — “Mieheni antoi sen minulle ennen häitä… mutta kadotin sen!”

Appeni kääntyi nopeasti minuun päin:
— “Kadotit? Milloin?”

— “Noin kaksi vuotta sitten. Luulin, että se vain putosi pihalle jossain…”

Hän kalpeni entisestään.
— “Tässä seinässä… sementti on yli kolme vuotta vanhaa.”

Katsoin häntä ymmälläni.
— “Tarkoitatko, että… joku muurasi koruni tänne tahallaan?”

Hän oli hiljaa. Hänen silmänsä liikkuivat levottomasti, kuin hän miettisi, pitäisikö hänen sanoa jotain vai ei. Sitten hän huokaisi syvään:
— “Luulen, että sen teki miehesi.”

Peräännyin kuin lyötynä.
— “Mitä? Miksi?!”

Appeni laski katseensa.
— “Kun te aloititte seurustella, hän teki usein öisin jotain kylpyhuoneessa. Luulin, että hän korjasi putkia. Mutta sitten hän kielsi minua menemästä sinne.”

Hiljaisuus täytti huoneen. Vain keittiön kello tikitti.

Katsoin uudelleen pussia. Kyyneleet nousivat silmiini. En halunnut uskoa sitä, mutta… hiusten ja riipuksen lisäksi siellä oli vielä jotain — vanha naisen puhelin, sementin peitossa. Näyttö oli rikki, mutta siinä näkyi vielä tarra, jossa luki: “Lena ❤️”.

Kyykistyin, maa tuntui katoavan jalkojeni alta. Lena — mieheni entinen tyttöystävä. Se, joka katosi kolme vuotta sitten, eikä häntä koskaan löydetty.

Appeni istuutui hitaasti viereeni.
— “Nyt ymmärrät, miksi olen tärissyt koko aamun…” — hän sanoi hiljaa. — “Tämä ei ole pelkkä remontti. Tämä on jonkun hauta seinässä.”

Ja kun istuimme siinä, kylpyhuoneen hämärässä, kuulin, kuinka jossain oven takana avain kääntyi hitaasti lukossa.
Mieheni oli palannut kotiin. 😱