Kahvilan aamusalissa leijui vahvan kahvin ja paahdetun leivän tuoksu.
Pöytien välissä liikkui varmasti Lily — hoikka tyttö, jonka katseessa oli väsymystä, mutta askel oli kevyt. Hän oli työskennellyt täällä tarjoilijana jo kolme vuotta, yrittäen olla valittamatta kohtalostaan. Työvuoron jälkeen hän palasi kotiin, missä hänen sairas äitinsä odotti.

— Varovasti, Lily! — huudahti yksi vakioasiakkaista virnistäen. — Älä kaada kahvejasi päälleni! 😱😱
Naapurin pöydässä istuva seurue purskahti nauruun, mutta tyttö vaikeni. Hän puristi tarjotinta tiukemmin ja jatkoi rauhallisesti tilausten jakamista.

Lily jähmettyi, kykenemättä vetämään kättään irti. Mies piti häntä tiukasti, mutta ei vihassa — pikemminkin kauhusta, kuin olisi pelännyt seisovansa haamun edessä.

— Vastaa minulle, tyttö… — hän kuiskasi katsoen suoraan silmiin. — Missä olet nähnyt tämän merkin?

Lily oli vaiti. Hänen huulensa vapisivat.

— Minä… en tiedä… — hän sai vaivoin sanottua. — Se on vain kuva… kaunis.

— Kaunis?! — hänen äänensä särkyi. — Tämä merkki kuului “Musta haukka” -joukkoon. Meitä oli kahdeksan. Vain viisi palasi.

Hän päästi Lilyn käden irti, astui taaksepäin ja vajosi tuolille kuin ilman tukea. Hänen silmissään välähtivät menneisyyden kuvat — aavikko, helikopterien jylinä, huudot, veri, ja sama symboli poltettuna heidän lääkintämiehensä olkapäähän.

Lily seisoi neuvottomana hänen edessään. Tuuli avoimesta ikkunasta heilutti hänen hiuksiaan. Muutamat asiakkaat seurasivat kiinnostuneina, mutta kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

— Isäsi… — mies sanoi hiljaa, kuin itsekseen. — Hänen nimensä oli Viktor Savin, eikö niin?

Lily säpsähti.
— Mistä tiedätte sen nimen?.. — hän kuiskasi.

Veteraani nosti katseensa.
— Koska hän oli komentajani. Hän pelasti henkeni. Ja hän kuoli siellä… saman merkin alla.

Hiljaisuus laskeutui, kuin kahvilan seinät olisivat tulleet lähemmäs.

— Se ei voi olla totta, — Lily sanoi tuskin hengittäen. — Minulle kerrottiin, että hän vain lähti… kun olin lapsi.

— Ei, tyttö. Hän ei lähtenyt. Hän jäi sinne. Me hautasimme hänet omin käsin. Ja hänen ruumiissaan oli tämä merkki — musta haukka ja risti. Joukkomme symboli. Uskollisuuden ja kivun merkki.

Lilyn silmät täyttyivät kyynelistä.
— Miksi olette varma, että se oli hän?..

Veteraani otti rintataskustaan kuluneen valokuvan. Siinä oli nuoria sotilaita, aurinko, hiekka — ja heidän keskellään mies, jonka katse muistutti nyt Lilyn omaa.

Lily peitti suunsa kädellään.
— Se on hän…

Mies nyökkäsi.
— Olen etsinyt hänen tytärtään vuosia. Halusin kertoa totuuden. Mutta kohtalo johdatti minut tänne — sattumalta… tai ehkä ei sattumalta.

Hän istuutui viereen, polvet täristen.
— Joten tämä tatuointi… se on muisto hänestä?..

Veteraani katsoi hänen käsivarttaan.
— Kyllä. Mutta et voinut tietää… kukaan muu kuin me ei tuntenut tätä symbolia. Joku kertoi sinulle. Kuka?

Lily nosti päänsä. Hänen kasvonsa muuttuivat.
— Eräs mies… tuli puoli vuotta sitten. Hän sanoi tunteneensa isäni. Että minun täytyy “jatkaa hänen työtään”. En silloin ymmärtänyt…

Veteraani jännittyi.
— Hänen nimensä. Muistatko sen?

Lily sanoi hiljaa:
— Majuri Korvin.

Mies hypähti seisomaan.
Väri katosi hänen kasvoiltaan.

— Korvin?! — hän kuiskasi. — Mutta… hän on ollut kuollut kaksikymmentä vuotta…

Kahvilan ilma muuttui raskaaksi, kuin ennen myrskyä. Veteraani laski hitaasti katseensa hänen tatuointiinsa ja kohtasi sitten jälleen hänen silmänsä.

— Tyttö, — hän sanoi käheästi. — Jos Korvin on elossa… silloin kaikki, mitä pidimme menneisyytenä, on vasta alkamassa. 😱😱

Ikkunan vieressä, verhon varjossa, istui mies, jolla oli lyhyt harmaa tukka ja haalistunut maastotakki. Hän joi hitaasti kahvia, tuijotti mietteliäänä kuppiin, mutta katse palasi yhä uudelleen Lilyyn.

Kun Lily kumartui keräämään käytettyjä lautasliinoja pöydältä, hänen puseronsa hihan alta vilahti tatuointi — musta haukka, joka puristi kynsissään lääkäriristiä.

Veteraani kalpeni heti. Hänen kätensä, joka piteli mukia, vapisi. Sitä symbolia hän ei voinut unohtaa.
Hän ponnahti ylös, tarttui tytön ranteeseen ja tempaisi hihan ylös.

— Mistä sait tämän merkin? — hän kysyi matalalla, käheällä äänellä.

Lily näytti hämmentyneeltä, mutta yritti hymyillä.
— Se on vain kuva, — mutisi hän. — Löysin sen netistä, se oli kaunis…

— Valhe, — hän keskeytti. Hänen silmänsä synkkenivät. — Olen nähnyt tuon tatuoinnin ennen. Ja tiedän, kenelle se kuului… 😱😱