Katsomot olivat täynnä — perheitä, lapsia, vanhuksia — kaikki odottivat henkeään pidätellen aloitusta. Ilmassa leijui jännitys, niin tiheä, että tuntui kuin itse hiljaisuus olisi ollut valmis räjähtämään odotuksesta. Tänään oli ratkaisevan kilpailun päivä. Ihmiset olivat tulleet nähdäkseen ihmeen, viettääkseen päivän rakkaidensa kanssa ja tunteakseen juhlan hengen.
Tuomarit tarkistivat kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, varmistivat järjestyksen ja valmistautuivat alkuun. Kaikki näytti täydelliseltä — mutta juuri sellaisina hetkinä tapahtuu asioita, joita kukaan ei odota. Tuomarit jännittyivät, valmentajat vaihtoivat katseita — ja yhtäkkiä, kuin tyhjästä, areenalle syöksyi valtava musta ori. Sen voima tuntui kaukaakin: se ponkaisi eteenpäin, kohotti päänsä, syöksyi laukkaan, hyppäsi esteiden yli eikä antanut kenenkään pysäyttää itseään. Tämä hevonen oli vapauden ja kesyttömän hengen ruumiillistuma.
Kun yleisö seurasi sitä henkeään pidätellen, areenan raskaat ovet avautuivat hitaasti. Hiljaisuudessa näkyviin tuli nuori mies pyörätuolissa. Hän liikkui määrätietoisesti, työnsi renkaita vakaasti, jokainen liike täynnä päättäväisyyttä. Koko sali hiljeni. Ihmiset eivät voineet uskoa silmiään — kuin aika olisi pysähtynyt. Kun poika nosti katseensa, ilmapiiri muuttui. Hänen silmissään näkyi rauha, varmuus ja voima, jota ei voinut sanoin selittää. Kaikki ympärillä pysähtyi — kuin maailma olisi odottanut jotakin suurta. Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ei edes hän itse. Mutta kaikki tunsivat — jotakin poikkeuksellista oli alkamassa.
Kentälle jäivät vain kaksi: nuorukainen ja kesyttämätön ori. Hevonen lähestyi, sen hengitys oli äänekästä ja terävää. Yleisö jännittyi, peläten pahinta — eläin näytti arvaamattomalta. Mutta se, mitä sitten tapahtui, muutti kaiken.
Hevonen pysähtyi suoraan nuorukaisen eteen. Sen vahva ruumis tärisi jännityksestä, sieraimet laajenivat, kuin se olisi aistinut jotain, mitä ei voi selittää. Katsomossa vallitsi täydellinen hiljaisuus — niin syvä, että olisi voinut kuulla sydänten lyönnit.
Poika ei kääntänyt katsettaan pois. Hän nosti kätensä — hitaasti, vakaasti, kuin tietäen tarkalleen mitä tekee. Hevonen puhalsi, otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Ja yhtäkkiä tapahtui mahdoton: eläin laski päänsä ja antoi koskettaa itseään.
Joku huudahti, joku itki. Katsomossa alkoi kuiskinta, joka kasvoi voimakkaammaksi, mutta poika pysyi liikkumatta. Hän näytti puhuvan hevoselle ilman sanoja. Muutaman sekunnin kuluttua valtava ori laskeutui hiljaa polvilleen, antaen pojan kiivetä kyljelleen. Avustajat ryntäsivät eteenpäin, mutta poika nosti kätensä pysäyttääkseen heidät.
Hän nousi selkään — kömpelösti, vaivalloisesti, mutta varmasti. Hevonen, kuin ymmärtäen, kuka hänen edessään oli, nousi ja otti askeleen. Sitten toisen. Ja sitten — laukka.
Yleisö räjähti aplodeihin. Ihmiset huusivat, itkivät, nousivat seisomaan. Joka sekunti poika näytti varmemmalta, pitäen tasapainonsa. Hänen kasvonsa eivät hehkuneet riemua, vaan rauhaa — sitä, joka syntyy, kun ihminen voittaa ei muita, vaan itsensä.
He kiersivät areenaa, ja tuntui, ettei hevonen kantanut poikaa, vaan näkymättömät siivet kohottivat heidät molemmat. Se hetki ei ollut fyysisen voiman hetki, vaan uskon. Uskon siihen, että rajat ovat todellisia vain niin kauan kuin niihin uskotaan.
Kun kaikki oli ohi, poika laskeutui alas — takaisin pyörätuoliinsa, takaisin hiljaisuuteen. Mutta nyt se hiljaisuus soi eri tavalla. Jokaisessa häneen suunnatussa katseessa oli kunnioitusta, kiitollisuutta ja nöyryyttä.
Tuomari nousi ilmoittaakseen tulokset, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Pisteet, arvosanat, sijoitukset — kaikki menettivät merkityksensä.
— Tänään, — hän lopulta sanoi, — emme olleet todistamassa kilpailua, vaan inhimillistä ihmettä.
Ja koko sali nousi, kuin yksi sydän, tervehtimään sitä, joka osoitti, että mahdotonta ei ole olemassa.