Poliisiauto seisoi talon edessä, ovi raollaan, vilkut sammutettuina. Ulko-ovi ammotti kuin mykkä suu.

Aluksi luulin, että kyse oli kotitapaturmasta, ehkä pyörtymisestä. Mutta kun astuin kynnyksen yli, näin vauvan.

Hän seisoi keskellä keittiötä, jäykkänä ja hiljaa, raidallisessa pyjamassa, silmät selällään. Hän ei itkenyt, tuskin liikkui. Kalju poliisi oli kyykistynyt hänen tasolleen, ääni lempeä mutta kiireinen:
— Sano minulle, pikkuinen, missä äitisi on?

Ei vastausta. Vain kellon tasainen tikitys jossain olohuoneessa. Ilma tuntui pysähtyneeltä, raskaalta, lähes liiankin rauhalliselta.

Lähestyin hiljaa ja kuiskasin:
— Se ei ole hänen lapsensa.

Mies nosti katseensa minuun, ilme kireänä.
— Tunnetteko hänet?

Nyökkäsin, vatsani kiertyessä solmuun. Leïla asui täällä pikkuveljensä kanssa. Hän teki joskus lastenvahtikeikkoja, mutta tämän lapsen kasvot olivat minulle täysin tuntemattomat. Ja poliisin katse kertoi, että samoin hänelle.

Mikään ei ollut siirtynyt, ei taistelun jälkiä, ei itkua — vain petollinen rauha, joka tarttui seiniin. Lapsi vaikutti oudon tyyneltä; hän jopa puristi poliisin sormea, kuin etsiäkseen turvaa. Silloin huomasin hoitolaukun nojaamassa jakkaraa vasten. Sen vieressä maitopullo, yhä lämmin. Ja sen alla, puoliksi piilossa, taiteltu paperi.

Poliisi tarttui radioonsa, mumisi pari epäselvää sanaa ja kääntyi sitten minuun:
— Onko talon takana uloskäynti?

Silloin muistin, mitä Leïla oli kertonut minulle muutamaa päivää aiemmin: tytöstä, joka oli tullut hänen luokseen itkien, rukoillut, että tämä pitäisi salaisuuden, palveluksesta, jota hän ei ollut uskaltanut kieltäytyä.

Ja yhtäkkiä talon hiljaisuus sai uuden merkityksen. Lähestyin hoitolaukkua. Lappu pilkisti vain vähän, kellastuneena keittiön valossa. Sormeni tärisivät, kun vedin sen varovasti esiin.
Siinä oli hienoa, hermostunutta käsialaa muutaman rivin verran:

«Sen nimi on Adam. Pitäkää hänestä huolta. Palaan, kun kaikki on ohi. — L.»

L.? Se ei ollut Leïlan allekirjoitus. Hän kirjoitti pyörein, lapsenomaisin kirjaimin. Tämä taas huokui kiirettä, pelkoa.

Poliisi luki sen hiljaa, otsa rypyssä.
— Sanotte, että tämä talo kuuluu ystävällenne… ja silti tämä viesti ei vaikuta olevan häneltä. Oletteko varma, että hän asuu yksin?

Yritin vastata, mutta mieleeni välähti kuva: Leïla, muutama päivä sitten, puhumassa tytöstä «hädässä», jonka hän oli majoittanut «vain yhdeksi yöksi». Hän oli painottanut, etten kertoisi kenellekään.
Olin nauranut, ajatellen, että kyse oli vain monimutkaisesta rakkaustarinasta.

— Hän ei ole yksin, kuiskasin. Tai siis… ei ollut.

Poliisi viittasi kollegalleen, joka oli jäänyt ulos. Käytävästä kuului askelia, oven narahdus — ja sitten taas hiljaisuus, tiheä ja painostava.

— Auto takana, sanoi kollega palatessaan. Ei avaimia, ei papereita, ei mitään hansikaslokerossa.

Vauva päästi heikon inahduksen, äänen niin hennon, että se rikkoi ilman. Vaistomaisesti ojensin käteni, mutta poliisi viittasi minua perääntymään.
— Me huolehdimme hänestä, rouva. Parempi, ettette koske mihinkään.

Astuin taaksepäin, mutta katseeni ei irronnut lapsesta.
Jotain hänen katseessaan… se puuttuva hämmästys, kuin hän olisi tiennyt, että tämä rauha oli vain myrskyn edellä oleva tauko.

Sitten ääni.
Hento. Tuskin kuultava.
Tömähdys käytävän perältä.

Poliisi nosti kätensä, viittasi kollegalle odottamaan ja lähti hitaasti eteenpäin. Seurasin häntä katseellani. Keittiön valo piirsi keltaisen juovan lattiaan, jonka tuolla puolen kaiken nielaisi varjo.

— Rouva, jääkää tähän.

Hänen äänensä oli luja, matala.
Mutta otin askeleen, vastoin tahtoani.

Käytävän päässä kylpyhuoneen ovi oli raollaan. Tippa putosi laatalle. Sitten toinen.
Ei vettä.
Verta.

Huimasi.

Poliisi paiskasi oven auki — ja hänen huokauksensa hukkui ilmaan.
Viemärin vieressä makasi naisen ruumis. Leïla.
Hänen silmänsä tuijottivat kattoon. Kouristuneessa kädessä roikkui katkennut rannekoru, langanpätkässä.

Keittiöstä kuului jälleen vauvan itku.

Halusin juosta hänen luokseen, mutta jalkani eivät totelleet. Kaikki sumeni, paitsi yksi ajatus, joka kaikuina toistui päässäni:

«Palaan, kun kaikki on ohi.»

Mutta jos kaikki ei ollut ohi… silloin se, joka oli kirjoittanut nuo sanat, oli yhä jossain ulkona.
Ja ehkä… hän ei ollut yksin.