Palosireeni halkoi ilman, mutta ihmiset kadulla huusivat, juoksivat, kuvasivat puhelimillaan.

Kun paloauto pysähtyi aivan rakennuksen eteen, siitä astui ulos palomies — noin viisikymppinen mies, jolla oli mustat, hieman harmaantuneet hiukset ja kulunut univormu. Hän näytti väsyneeltä, mutta päättäväiseltä. Hänen katseensa tarttui jokaiseen kerrokseen, jokaiseen heijastukseen liekeistä. Hän tiesi — sisällä on ihmisiä.

Hän avasi hiljaa osaston ja veti esiin raskaan letkun. Työtoverit liittivät pumput, valmistelivat tikkaat. Ympärillä kaikui jylinä, ilmassa leijui palaneen muovin ja betonin haju. Tuli oli jo saavuttanut ylimmät kerrokset, ja kuumuus oli niin kova, että asfaltti heidän jalkojensa alla alkoi sulaa.

Ja yhtäkkiä — melun, sireenien ja huutojen läpi — kuului naisen ääni. Terävä, läpitunkeva, täynnä epätoivoa.
– Missä te olitte?! Miksi näin myöhään?! – huusi noin seitsemänkymppinen nainen, harmaahiuksinen, takki kiireessä vinoon napitettu.

Hän juoksi suoraan palomiehen luo, joka piti letkua käsissään, ja alkoi sadatella, huomaamatta vaaraa ympärillään. Hänen silmissään oli pelkoa ja vihaa — ehkä joku läheinen oli jäänyt sisään.

Palomies ei vastannut. Hän katsoi naista suoraan silmiin — katseella, jossa ei ollut loukkaantumista eikä vihaa, vain keskittyneisyyttä. Sillä hetkellä hänen mielessään oli vain yksi asia — tuli.

Muutaman minuutin kuluttua vesi iskeytyi liekkien seinään. Tuli sihisi, jyrisi, mutta palomiehet seisoivat paikoillaan loppuun asti. Tuntien taistelun jälkeen rakennus, mustunut ja kuollut, vaikeni viimein.

Seuraavana päivänä uutisissa näytettiin kuvia. Uutisankkuri sanoi juhlallisesti:

«Palomies Armen Davtyan pelasti viisitoista ihmistä, mukaan lukien hissiin jumiin jääneen lapsen. Hänelle on myönnetty kunniakirja rohkeudesta.»

Nainen, joka näki uutislähetyksen, jähmettyi paikoilleen. Eilinen huuto kaikui hänen mielessään. Hänen sydämensä täyttyi häpeästä. Hän ymmärsi, että oli huutanut väärälle — ei syylliselle, vaan miehelle, joka oli riskeerannut henkensä muiden vuoksi.

Viikkoa myöhemmin hän näki hänet supermarketissa — saman palomiehen. Hän seisoi kassajonossa, yksinkertaisessa takissa, valitsemassa leipää ja maitoa. Nainen lähestyi ja sanoi vapisevalla äänellä:
– Antakaa minulle anteeksi… En silloin ymmärtänyt…

Hän katsoi naista samalla rauhallisuudella kuin sinä päivänä. Hymyili — väsyneesti mutta vilpittömästi — ja nyökkäsi hiljaa.
Enempää sanoja ei tarvittu.