Kaksitoista pitkää vuotta hän eli sellissä B-17, laskien päiviä hetkeen, jolloin hänen kohtalonsa sinetöitäisiin lopullisesti. Jokainen aamu oli muistutus tuomiosta, jokainen hengenveto kaikuna syytöksestä, jota hän ei koskaan lakannut kieltämästä. Hän vannoi olevansa viaton, mutta kukaan ei kuunnellut. Aluksi hän taisteli – kirjoitti valituksia, vaati oikeudenkäynnin uudelleen avaamista, kääntyi asianajajien puoleen. Vähitellen aika mursi hänet. Hänen äänensä vaimeni, ja hän antautui hiljaisuudelle ja kohtalolle.
Ainoa side entiseen elämään oli hänen saksanpaimenkoiransa. Se ei ollut vain lemmikki – se oli hänen perheensä, hänen ystävänsä, ainoa olento, johon hän oli koskaan täysin luottanut. Hän löysi sen vapisevana pentuna pimeästä kujasta, ja siitä päivästä lähtien he olivat erottamattomat. Jokainen muisto koirasta oli kuin valonsäde, jonka hän kantoi sielunsa pimeimmässä sopukassa.
Kun vankilan johtaja ojensi hänelle paperin ja kysyi viimeistä toivetta, hän ei pyytänyt ylellistä ateriaa, savukkeita eikä pappia. Hänen huulensa liikkuivat tuskin, kun hän kuiskasi hiljaa:
— Haluan nähdä koirani. Viimeisen kerran.
Pyyntö jätti vartijat ymmälleen. He olivat kuulleet monenlaisia pyyntöjä miehiltä, jotka odottivat loppuaan, mutta eivät koskaan tällaista. Pitkän epäröinnin jälkeen he suostuivat. Sinä päivänä, jolloin hänen tuomionsa oli määrä vahvistaa, hänet vietiin vankilan pihalle. Ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen hän hengitti ilmaa, jota eivät rajoittaneet seinät ja kalterit.
Ja sitten koira tuotiin. Saksanpaimenkoira, vanhentunut mutta yhä vahva, tunnisti isäntänsä välittömästi. Se repäisi itsensä irti talutushihnasta ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Hetkessä aika pysähtyi. Mies vaipui polvilleen, ja koira kietoi etutassunsa hänen ympärilleen, painaen kuononsa hänen rintaansa vasten.
Kukaan ei odottanut näkevänsä kyyneliä. Mutta vanki itki. Hän ei enää pelännyt kuolemaa; hän pelkäsi vain yhtä asiaa — että jättäisi maailman hyvästelemättä ainoaa olentoa, jota hän oli rakastanut.
Sitten tapahtui jotakin selittämätöntä. Koira jähmettyi ja alkoi haukkua raivokkaasti. Se ei ollut ilon haukkua, vaan varoitus, viha. Se veti isäntäänsä hihasta ja tuijotti terävästi yhtä miestä yleisön joukossa. Tämä mies oli todistaja, jonka lausunto oli vuosia sitten sinetöinyt vangin kohtalon.
Koira syöksyi eteenpäin, muristen niin voimakkaasti, että kaksi vartijaa tuskin sai sen pidettyä paikallaan. Piha vajosi täydelliseen hiljaisuuteen. Yksi vartijoista mutisi hiljaa:
— Koirat aistivat sen, mitä me emme näe.
Vankilan johtaja, entinen kokenut tutkija, ei voinut jättää sitä huomiotta. Miksi juuri tämä mies? Miksi niin väkivaltainen reaktio? Epäilys iski häneen heti.
Tutkinta avattiin uudelleen. Ja se, mikä paljastui, järkytti kaikkia. Todistaja, johon koira oli reagoinut niin kiivaasti, oli valehdellut. Hän oli itse osallisena rikokseen. Hänen väärä todistuksensa oli tuhonnut viattoman miehen elämän.
Vanki, joka oli jo kulkenut epätoivon partaalla valmiina hyväksymään loppunsa, kuuli täysin erilaisen tuomion. Hänen tapauksensa avattiin uudelleen. Totuus, joka oli vuosien ajan haudattu valheiden ja välinpitämättömyyden alle, nousi vihdoin esiin — uskollisen koiran horjumattoman vaiston ansiosta.
Kohtaamisesta, jonka piti olla jäähyväinen, tuli uuden luvun alku. Hän syleili paimenkoiraansa uudelleen — ja tällä kertaa se ei ollut viimeinen kerta.
Ja juuri siinä hetkessä jopa kovimmat vartijat ymmärsivät yksinkertaisen mutta musertavan totuuden: maailmassa, jossa petos ja valhe voivat tuhota ihmisen elämän, on usein vain koiran uskollisuus se, mikä voi pelastaa hänen sielunsa ja palauttaa oikeuden.