Hääsali kylpi valossa ja ilossa. Kristallikruunut loistivat, nauru ja lasien kilinä täyttivät ilman, ja ruusujen tuoksu sekoittui juhlaruokien houkuttelevaan aromiin. Orkesteri soitti iloista sävelmää, ja vieraat odottivat malttamattomina nuorenparin saapumista.

Sivummalla istui Aleksei Kovalenko yhdessä seitsemänvuotiaan poikansa Artyomin kanssa. Lapsen silmät loistivat ihmetyksestä — hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näin loisteliasta. Isä sen sijaan hymyili vaisusti, hymyynsä kätkeytyi kipu, jota mikään juhla ei voinut peittää.

Alekseille häät olivat aina haava sydämessä. Hänkin oli kerran seisonut alttarilla, antanut lupauksia ja uskonut ikuiseen rakkauteen. Mutta kohtalo vei häneltä sen kaiken. Ainoa, mikä jäi, oli Artyom — elämän valo synkkyyden keskellä.

«Isä, onko morsian kaunis?» kuiskasi poika.
«Luulen niin,» Aleksei vastasi hiljaa. «Viktor rakastaa häntä kovasti.»

Totuuden hetki

Yhtäkkiä musiikki vaikeni. Kaikki katseet kääntyivät valkoisin ruusuin koristeltuun kaareen. Seremoniamestari kuulutti hääparin saapumisen, ja sali räjähti aplodeihin.

Ensimmäisenä astui sisään Viktor — itsevarma, onnellinen, hymyillen kuin mies, joka oli saanut elämänsä suurimman aarteen. Mutta hänen rinnallaan…

Aleksei tunsi, kuinka ilma katosi keuhkoista.

Hänen sydämensä hakkasi rajusti, aika pysähtyi.

Se oli hän.

Nainen, jota hän oli vuosia surennut. Nainen, jonka hän uskoi kuolleen. Nainen, jota hän oli rakastanut enemmän kuin elämää.

Morsian, jota ei pitänyt olla olemassa

Ne samat ruskeat silmät. Sama hento kävely. Sama hymy, jota ei voinut erehtyä tunnistamasta.

Aleksei oli vuosia yrittänyt tottua siihen, että hän oli menettänyt hänet. Hän oli hyväksynyt sen tuskan, hautanut sen syvälle sydämeensä.

Mutta nyt — tässä juhlien keskellä — hän seisoi elävänä. Ja mikä pahinta, hänen parhaan ystävänsä morsiamena.

Artyom tarttui isänsä hihaan.
«Isä? Mikä sinulle tuli? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen…»

Aleksei ei vastannut. Hän vain tuijotti.

Morsian katsoi häntä. Heidän katseensa kohtasivat.

Hymy katosi naisen kasvoilta. Hänen ihonsa kalpeni, huulet vapisivat. Hän tunsi hänet heti.

Menneisyyden arvet

Muistot vyöryivät Aleksein mieleen. Yhteiset illat, hänen naurunsa, heidän kotinsa lämpö. Ja sitten — se kohtalokas yö. Menetys. Loppu.

Mutta jos hän olikin elossa… miksi oli kadonnut? Miksi hän oli antanut Aleksein uskoa kuolemaansa?

Ja miksi hän nyt seisoi Viktor rinnalla?

Hiljainen kohtaaminen

«Isä, tunnetko hänet?» kysyi Artyom epävarmalla äänellä.

Aleksei puristi pöydän reunaa, jottei kaatuisi. Maailma hänen ympärillään katosi. Musiikki, vieraat, juhlahumu — mikään ei ollut olemassa. Oli vain hän.

Nainen, jota hän oli kutsunut vaimokseen.

Ja nyt — hänen parhaan ystävänsä morsian.

Loppu, jota kukaan ei osannut odottaa

Sali jatkoi juhlintaa, nauru raikui, mutta kolmelle ihmiselle — Alekseille, Viktorille ja hänelle — kaikki oli muuttunut.

Menneisyys, joka oli haudattu vuosia sitten, nousi jälleen pintaan. Ja sen mukana salaisuudet, jotka voisivat murskata elämät.

Mitä salaisuutta hän kantoi? Miksi oli kadonnut? Ja mikä totuus, pahempi kuin kuolema itse, kätkeytyi hänen paluunsa taakse?

Nämä vastaukset eivät tuhoaisi vain yhtä hääpäivää. Ne murskaisivat rakkauden, luottamuksen ja ystävyyden, jotka näyttivät ikuisilta.