Olena kuihtui kaikkien silmien edessä. Vain muutama vuosi aiemmin hän oli ollut kylän kaunotar: vaaleat hiukset, kirkkaat silmät, lämmin hymy. Nyt hän muistutti enemmän varjoa kuin naista—elämä valui hänestä pois päivä päivältä kuin vesi säröilleen astian läpi. Hänen kasvonsa olivat painuneet, posket kadonneet ja tummia varjoja silmien alla ei voinut enää peittää.

Naapurit pudistelivat päätään, kun näkivät hänen vaivalloisesti suuntaavan kohti pientä kirjastoa, jossa hän oli ennen työskennellyt. Kirjat olivat jääneet hänen ainoaksi turvakseen, viimeiseksi lohdutukseksi, sillä hänen oma elämänsä oli muuttunut painajaiseksi.

Mykola, hänen miehensä, ei ollut enää sama. Ennen hellä ja huomaavainen, hän palasi nyt kotiin synkkänä, ärtyneenä ja usein vieraan hajuveden tuoksussa. Olena pysyi vaiti, sillä hän tiesi, etteivät riidat muuttaisi mitään—ne vain pahentaisivat asioita. Hän oli jopa löytänyt huulipunaa hänen paidoistaan, mutta kun hän yritti sanoa jotakin, mies vain nauroi.

— «Kuvittele, nainen,» hän ivasi. «Osaan pestä paitani itse! Olet heikko ja sairas, minä autan sinua.»

Todellisuudessa hän pesi vain omat paitansa. Kaikki muu jäi Olanan harteille. Hän nieli tuskansa ja kätki sen syvälle sisälleen. Hänellä ei ollut enää voimia taistella: kuume poltti, yskä repi rintaa, ihottuma peitti hänen väsyneen ihonsa.

Lapsuudenystävä Nataliya yritti saada hänet lähtemään kaupunkiin oikeiden lääkärien luo. Mutta Olena kohautti surullisesti hartioitaan:
— «Siellä ei voi enää tehdä mitään…»

Samaan aikaan Mykola rakensi uutta elämää. Hänellä oli jo toinen nainen—nuori, kaunis, kaupungista, vaativa ja kunnianhimoinen. Hän halusi viedä miehen pois kylästä, ja Mykola unelmoi samasta. Mutta yksi este oli: ei omaa asuntoa, ja sairas vaimo kahleena.

Niinpä hän päätti ottaa riskin. Päästäkseen vaimosta lopullisesti eroon hän myi puolet talosta… entiselle vangille.

Koko kylä järkyttyi. Kuinka kukaan saattoi jättää sairaan naisen samaan kattoon miehen kanssa, joka oli juuri vapautunut vankilasta? Mutta Mykola vain kohautti olkapäitään:
— «Mitä väliä? Ei se ole enää minun asiani.»

Olena ei vastustanut. Hänellä ei ollut siihen voimia. Mutta syvällä sisimmässään hän tunsi, että hänen kohtalonsa oli muuttumassa.

Aika kului. Sairaus riudutti häntä yhä enemmän, ja Mykola jo unelmoi hänen kuolemastaan, kuvitellen itsensä ainoaksi perijäksi. Mutta kun hän palasi jonkin ajan kuluttua hakemaan sitä, minkä uskoi kuuluvan hänelle, näky pysäytti hänet kylmäksi.

Talo oli muuttunut tunnistamattomaksi. Piha oli siisti, aita juuri maalattu. Polkua reunustivat kukat, joita siellä ei ollut koskaan ennen kasvanut. Ikkunoista loisti lämmin valo, ja sisältä kuului ääniä.

Ja sitten hän näki hänet.

Olena istui suuren pöydän ääressä—ei enää riutunut ja kalpea, vaan hymyilevä, kauniisti pukeutunut, silmissään eloa. Hänen vierellään istui juuri se entinen vanki, mutta täysin muuttuneena: siisti, vahva, itsevarma.

Kävi ilmi, että mies oli vankilasta päästyään etsinyt todella uutta alkua. Hän oli taitava käsistään, korjasi talon, vei Olanan kaupungin lääkäreille, osti lääkkeitä, pysyi hänen rinnallaan. Hän ei pelkästään palauttanut taloa eloon—hän palautti elämän myös Olennalle.

— «Kuten näet, Mykola, olen yhä elossa,» Olena sanoi rauhallisesti, katsoen häntä suoraan silmiin. «Ja kaikki muu… ei enää kuulu sinulle.»

Sillä hetkellä mies ymmärsi menettäneensä kaiken. Ei vain perintöä, ei vain taloa—vaan myös sen naisen, jonka oli kerran pettänyt ja halveksinut.

Ja pahinta kaikesta? Hän näki, että entisen vangin rinnalla Olena oli onnellisempi kuin koskaan hänen kanssaan.