Yö oli sellainen, jolloin jopa kokeneimmat kuljettajat pysyivät mieluummin huoltoasemilla kuin lähtivät tielle. Lumi satoi paksuina seinäminä, ajovalot tuskin lävistivät valkoista kaaosta ja tuuli ulvoi kuin villipeto, paiskaten jäisiä neuloja lasiin. Tie tuntui elävältä — hiljaiselta, uhkaavalta. Sergei Volkov, kahdenkymmenen vuoden kokemuksella ajava rekkakuski, puristi rattia kankeilla sormillaan. Hänen vaistonsa — se sama, joka oli pelastanut hänet monta kertaa aiemmin — kuiskasi, että jokin oli vialla.

Ja sitten hän näki sen.

Tumman hahmon tien laidassa, melkein kokonaan lumen peittämänä. Liian myöhään yöllä, liian syrjäinen paikka, liian vaarallista. Mutta Sergei ei voinut ajaa ohi.

Kohtaaminen

Hän jarrutti rajusti ja hyppäsi ulos ohjaamosta hyiseen myrskyyn. Siellä, hangen sisällä, makasi nuori nainen. Huulet sinertävinä, kasvot kalpeat kuin kuolema, vaatetus kevyt — täysin sopimaton tällaiseen pakkaseen.

— Hei! Kuulitko minua? — hän huusi värisevällä äänellä koskettaessaan naisen olkapäätä.

Heikko voihkaisu karkasi naisen huulilta. Elossa.

Epäröimättä Sergei nosti hänet syliinsä ja kantoi takaisin lämpimään ohjaamoon. Hän väänsi lämmityksen täysille, kietoi tytön peittoon ja ojensi termospullon kuumaa teetä, toivoen että tämä kykenisi ottamaan edes pienen siemauksen.

Naisen sormet nytkähtivät hennosti, kuin tarttuen itse elämään, mutta silmät pysyivät suljettuina.

Nimi, joka muutti kaiken

Sergein katse osui hänen takkiinsa. Jotain välähti — lompakko. Hetken hän epäröi. Vieraiden tavaroiden penkominen ei ollut hänen tapaistaan. Mutta nyt se saattoi olla ainoa keino selvittää, kuka hän oli. Hän tarvitsi nimen, vihjeen, mitä tahansa.

Se oli laadukas nahkalompakko. Sisällä — muutama seteli, kortteja, asiakirjoja. Ja sitten hän näki sen.

Maria Lebedeva.

Nimi iski kuin salama. Hengitys katkesi, veri tuntui jäätyvän suonissa.

Se sukunimi… Lebedev. Sama, jonka hän oli yrittänyt pyyhkiä muististaan kymmenen pitkää vuotta. Sama, joka kuului miehelle, joka oli tuhonnut hänen elämänsä, vienyt häneltä kaiken ja pakottanut hänet katoamaan.

Ja nyt, hänen ohjaamossaan, istui juuri sen miehen tytär.

Sattuma — vai ansa?

Sergein kädet puristuivat rattia vasten. Voiko tämä olla todella sattumaa? Tyttö keskellä myrskyä, autiolla tiellä, juuri sillä sukunimellä jota hän pelkäsi eniten? Vai oliko tämä ansa, tarkasti laadittu, jotta hän paljastuisi vuosien jälkeen?

Hän tutki naisen kalpeaa, haurasta ja avuttomalta näyttävää kasvoa, mutta sen varjo kätki uhkaa, joka oli pelottavampi kuin myrsky ulkona. Pitäisikö hänen soittaa poliisille? Viedä hänet sairaalaan ja sitten kadota? Vai ottaa riski ja odottaa, että tämä heräisi ja kertoisi totuuden itse?

Jokainen vaihtoehto oli vaarallinen. Mutta jättää hänet — se oli mahdotonta.

Tie tuntemattomaan

Rekka nielei lumisia kilometrejä, ja hytissä vallitsi hiljaisuus, raskaampi kuin ulkona pauhaava pakkanen. Sergein sydän hakkasi rajusti: hän ymmärsi, ettei tämä ollut sattumanvarainen kohtaaminen. Tämä yö oli alku tarinalle, jota hän oli paennut kymmenen vuotta.

Ja nyt menneisyys istui hänen vierellään, peittoon käärittynä, väristen kylmästä, mutta silti pelottavampi kuin lumimyrsky, joka yritti nielaista heidät molemmat.

Hän ei vielä tiennyt, mihin tämä tie päättyisi. Mutta yksi asia oli varma: hänen elämänsä ei enää koskaan olisi entisellään.