Hänen nimensä oli Jekaterina. Kaikkien muiden silmissä hän oli vain siivooja suuressa rakennusyrityksessä. Harmaa, hieman liian iso työasu, kulunut huivi sidottuna matalalle otsalle ja kellastuneet kumihanskat tekivät hänestä huomaamattoman hahmon. Hän liikkui hiljaa, lähes näkymättömänä, kuin varjo. Kukaan ei koskaan kysynyt, kuka hän oikeastaan oli.

Työntekijät tottuivat hänen rutiiniinsa: hän pesi lattiat, tyhjensi roskikset, pyyhki pölyt — ja katosi taas. Hän ei puhunut kenellekään, ei katsonut silmiin eikä osallistunut keskusteluihin. Kaksi vuotta kului näin, ilman että kukaan tiesi hänestä mitään.

Ilta, joka muutti kaiken

Sinä iltana kaikki näytti tavalliselta. Toimisto tyhjeni vähitellen, työntekijät sulkivat tietokoneensa ja lähtivät kotiin. Jekaterina astui toimitusjohtajan huoneeseen ämpärin ja mopin kanssa. Hän oli varma, että pomo oli jo lähtenyt. Mutta yhtäkkiä ovi paiskautui auki.

Sisään astui Igor Aleksandrovitš, toimitusjohtaja, ja hänen jäljessään varajohtaja Dmitri. He riitelivät kovaan ääneen.

— «Huomenna meillä on neuvottelut japanilaisten kanssa, eikä meillä ole tulkkia!» Igor ärähti. «Tämä on katastrofi, voimme menettää miljoonia!»

Jekaterina jatkoi ikkunalaudan pyyhkimistä, mutta kuuli kaiken tarkasti.

— «Ota joku toimistosta,» ehdotti Dmitri.

— «Olen jo yrittänyt!» Igor huudahti. «Edellinen kääntäjä melkein nolasi meidät. En aio enää ottaa riskiä.»

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Silloin Jekaterina suoristautui ja sanoi hiljaa:

— «Minä voin auttaa.»

Miehet katsoivat häntä epäuskoisesti. Sitten pomo nauroi kylmästi:
— «Sinä? Kääntämään japanilaisia? Sinä olet vain siivooja, muista paikkasi.»

Sanat putosivat kuin veitsi. Jekaterina ei vastannut mitään, vaan palasi työhönsä.

Aamun yllätys

Seuraavana päivänä neuvotteluhuoneessa vallitsi jännittynyt ilmapiiri. Asiakirjat olivat valmiina, vesilasit pöydällä, mutta tunnelma oli raskas. Japanilainen delegaatio saapui, ja kaikki tiesivät: ilman tulkkia tämä olisi tuho.

Silloin ovi avautui. Kaikki katsoivat: se oli Jekaterina. Mutta nyt hänellä ei ollut siivoojan asua. Hänellä oli yllään tyylikäs jakkupuku, hiukset huolellisesti kiinni, katse itsevarma ja rauhallinen.

Hän astui pöydän luo ja sanoi selkeällä äänellä:
— «Antakaa minun tulkata.»

Ennen kuin kukaan ehti estää häntä, hän kääntyi japanilaisten puoleen ja alkoi puhua. Sujuvasti, tarkasti, virheettömällä ääntämisellä.

Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kollegat istuivat ällistyneinä. Toimitusjohtaja kalpeni. Dmitri ei voinut uskoa korviaan. Japanilaiset puolestaan hymyilivät leveästi: viimein joku, joka ymmärsi heitä täydellisesti.

Neuvottelut etenivät loistavasti. Sopimus allekirjoitettiin. Yritys pelastui. Ja kaikki kiitos naisen, jota kukaan ei ollut huomannut.

Piilotettu totuus

Pian alkoi kiertää kuiskauksia. Kuka hän oikeastaan oli? Mistä hän osasi japania?

Totuus järkytti kaikkia. Jekaterina oli aikaisemmin ollut huipputason tulkki ulkoministeriössä. Hän oli osallistunut kansainvälisiin huippukokouksiin, opettanut Tokion yliopistossa ja edustanut maataan korkeimmilla tasoilla. Mutta perhetragedia pakotti hänet jättämään uransa ja katoamaan julkisuudesta. Selviytyäkseen hän otti vastaan vaatimattomia töitä — kuten siivoojan paikan.

Hän ei etsinyt mainetta eikä kunniaa. Hän eli hiljaa, kunnes kohtalo pakotti hänet näyttämään todellisen minänsä.

Seuraukset

Tuosta päivästä lähtien mikään ei ollut entisellään. Kollegat, jotka ennen kävelivät hänen ohitseen kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, alkoivat tervehtiä häntä kunnioittavasti. Toimitusjohtaja ei koskaan unohtanut, miten väärässä hän oli ollut sanoessaan: «Sinä olet vain siivooja.»

Mutta Jekaterina pysyi samana: vaatimattomana, hiljaisena, ilman vaatimuksia. Hän muistutti kaikkia yhdestä yksinkertaisesta totuudesta: tavallisimman näköisen ihmisen takana voi piillä tarina, joka muuttaa kaiken.

Ja tuo julma lause, «Sinä olet vain siivooja, muista paikkasi!», jäi johtajalle elinikäiseksi opetukseksi: todellinen suuruus piiloutuu usein sinne, mistä kukaan ei sitä etsi.