Alena ei koskaan pitänyt syksystä. Kylmä tuuli, varhainen hämärä, painostava hiljaisuus – kaikki se tuntui raskaalta hänen sydämelleen. Silti joka vuosi samaan aikaan hän meni hautausmaalle hoitamaan äitinsä hautaa. Siitä oli tullut hänen rituaalinsa, hiljainen ele rakkaudesta ja muistosta.

Tuo päivä alkoi kuten aina. Hän asetti tuoreita kukkia, pyyhki pölyt hautakivestä, sytytti kynttilän. Kaikki näytti valmiilta. Mutta yhtäkkiä hänen katseensa osui johonkin pensaiden takana: vanha, hoitamaton hauta, miltei kadonnut villiintyneen kasvillisuuden alle.

Kummallinen vetovoima

Alena astui lähemmäs. Hautakivi oli kallellaan, kaiverrus melkein kulunut pois, mutta hän onnistui lukemaan nimen: Maria Nikolajevna Kuznetsova Orlova. Kaikkialla vallitsi unohdus – kuivaa ruohoa, kuihtuneiden kukkien jäänteitä, roskia joita tuuli oli levittänyt.

Hän tunsi oudon sekoituksen sääliä ja selittämätöntä pakkoa. Ilman epäröintiä hän riisui käsineensä, otti laukustaan vesipullon ja liinan ja ryhtyi siivoamaan. Hänen kätensä liikkuivat kuin itsestään, ikään kuin jokin näkymätön voima olisi ohjannut niitä. Hän pyyhki kiven, puhdisti pölyt, kitki rikkaruohot.

Kun hän oli valmis, hauta näytti aivan erilaiselta – arvokkaalta, kuin se olisi herännyt eloon. Lähtiessään Alena kääntyi katsomaan taakseen – ja hetkeksi hänestä tuntui, että hautakivi tuijotti häntä. Kylmä väre kulki hänen selkäänsä pitkin.

Levoton aamu

Seuraavana aamuna Alena heräsi tavallista aikaisemmin. Häntä vaivasi levoton uni: joku oli kuiskannut hänen nimensä. Hän sytytti valon – ja jähmettyi paikalleen.

Yöpöydällä oli pieni kimppu keltaisia niittykukkia. Samoja, joita hän oli nähnyt Marian haudalla edellisenä iltana – siellä ne olivat olleet kuihtuneita ja hauraita. Mutta nyt, hänen huoneessaan, ne näyttivät vastikään poimituilta.

Hänen sydämensä jyskytti. Hän asui yksin. Ovi oli lukossa, ikkunat kiinni. Miten kukat olivat päätyneet sinne?

Vastausten etsiminen

Päivät kuluivat, eikä Alena saanut rauhaa. Hän päätti selvittää, kuka nainen oli ollut. Vanhat arkistot kertoivat, että Maria Nikolajevna oli kuollut traagisesti auto-onnettomuudessa 1960-luvun lopulla. Hänen miehensä ja poikansa muuttivat pian pois kaupungista ja heidän jälkensä katosivat. Sukulaisia ei jäänyt.

Alena ei osannut selittää, miksi juuri hän oli pysähtynyt unohdetun haudan luo. Mutta siitä päivästä lähtien hän palasi sinne yhä uudelleen, toi tuoreita kukkia ja piti paikan kunnossa.

Ja aina, kun hän poistui, hän tunsi oudon rauhan – aivan kuin kiitollinen sielu olisi jäänyt vartioimaan häntä.

Merkki tuonpuoleisesta?

Ehkä se oli vain sattumaa. Ehkä mieli loi harhoja, kun tunteet olivat liian voimakkaita. Mutta kukkakimppu pysyy arvoituksena. Alena säilyttää sitä yhä, kuivattuna vanhan kirjan sivujen välissä.

Hänelle se on todiste siitä, että raja elävien ja kuolleiden maailman välillä ei ole niin läpitunkematon kuin luulemme.

Oliko se vain outo yhteensattuma – vai merkki, joka oli tarkoitettu ainoastaan hänelle?