Karini ei koskaan olisi voinut kuvitella, että hänen elämänsä kääntyisi tälle polulle. Hän unelmoi vapaudesta, omasta tulevaisuudestaan, opiskelusta ja urasta. Mutta todellisuus oli paljon julmempi. Hänen vanhempansa, köyhyyden murtamat, näkivät varakkaassa iäkkäässä miehessä mahdollisuuden pelastaa koko perheen. Ja tuon näennäisen vakauden vuoksi he uhrasivat oman tyttärensä onnen.

Aleksandr Petrovitš, kuusikymppinen leski aristokraattisilla tavoilla ja kylmillä harmailla silmillä, näytti hääpäivänä vaikuttavalta. Hänen kallis pukunsa, ryhdikäs olemuksensa ja varmat liikkeensä paljastivat miehen, joka oli tottunut saamaan kaiken, mitä halusi. Vieraiden silmissä hän oli täydellinen sulhanen. Mutta vain Karini tiesi, että hänen väkinäisen hymynsä takana piili tuska ja hiljainen kapina.

Häät kuin näytelmä

Juhla oli loistelias — musiikkia, naurua, loputtomia maljapuheita. Vanhemmat säteilivät ylpeydestä, kuin tämä avioliitto olisi ollut heidän elämänsä suurin saavutus. Vieraat onnittelivat hymyillen, tajuamatta, että morsiamen hymy oli vain naamio. Jokainen Karinin askel, jokainen katse oli täynnä surua. Hän tunsi itsensä nukeksi, joka oli asetettu näytille ja myyty sopimuksessa hänen vanhempiensa ja Aleksandr Petrovitšin välillä.

Kun mies huomasi hänen etäisyytensä, sulhanen kumartui ja kuiskasi hiljaa:
— Olet hyvä tyttö. Me tulemme toimeen, näet vielä.

Sanat kuulostivat enemmän käskyltä kuin lohdutukselta. Sillä hetkellä Karini ymmärsi: hänellä ei ollut vaihtoehtoa.

Kartanon hiljaisuus

Kun vieraat lähtivät, valtava kartano vajosi painostavaan hiljaisuuteen. Jokainen varjo tuntui uhkaavalta, jokainen seinä kylmältä ja vihamieliseltä. Makuuhuoneessa hän jäi yksin miehen kanssa, jota hän ei rakastanut — ja jota hän pelkäsi.

Aleksandr Petrovitš istui nojatuolissa vastapäätä ja tarkkaili häntä pitkään, kuin olisi yrittänyt lukea jokaisen hänen ajatuksensa.

— Tänään sinusta tulee oikea vaimoni, — hän sanoi hiljaa, mutta äänessä oli teräksen kovuus.

Karini jähmettyi. Hänen sydämensä hakkasi rajusti, hengitys pysähtyi. Mutta se, mitä mies sanoi seuraavaksi, järkytti häntä vielä enemmän.

Hänen pyyntönsä

— Minä en tarvitse kuuliaisuutta, — hän lausui yllättäen. — Minä tarvitsen uskollisuutta. Olen nähnyt elämässäni liikaa petosta. Haluan, että vannot, ettet koskaan rakasta toista miestä, ettet koskaan jätä minua.

Karini jäi kivetyksi. Hän oli odottanut käskyjä, ehkä kovuutta, jopa julmuutta. Mutta tämä vala? Se oli pahin ansa. Sillä hänen sydämensä kuului jo toiselle — opiskelutoverille Arturille, jonka kanssa hän oli joskus unelmoinut yhteisestä tulevaisuudesta.

Hänen huulensa vapisivat. Hän ei voinut sanoa totuutta, mutta ei myöskään valehdella. Aleksandr Petrovitš nousi, tarttui hänen käsiinsä yllättävän lujasti ja käski:

— Sano se, — hän vaati. — Vanno.

Sisäinen huuto

Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Hänen unelmansa olivat jo pettäneet hänen vanhempansa, kohtalo oli riistänyt hänen vapautensa, ja nyt hänen täytyi luopua viimeisestä — rakkaudestaan.

Vapisemalla äänellä hän kuiskasi:
— Minä vannon…

Samassa hetkessä jokin hänessä murtui. Hän ymmärsi, että tämä yö oli kärsimyksen alku, josta ei ehkä olisi koskaan ulospääsyä.

Mitä seuraavaksi?

Kukaan ei tiennyt, mitä Karinia odotti tämän valan jälkeen. Jääkö hän rikkauden ja vallan vangiksi vai löytääkö rohkeuden taistella vapaudestaan? Voisiko hänen rakkautensa selviytyä kartanon kylmien seinien sisällä, missä jokainen sana kuulosti tuomiolta?

Tarinan alku oli vasta kirjoitettu, mutta yksi asia oli varma: tämän tytön kohtalo oli muuttunut toisten ahneuden ja kunnianhimon panttivangiksi. Ja se vala, jonka hän lausui kohtalokkaana yönä, saattoi muuttaa ikuisesti paitsi hänen elämänsä myös niiden, joita hän todella rakasti.