Suuri juhlasali täyttyi hiljaisesta puheensorinasta. Vain muutaman minuutin kuluttua vihkiminen alkaisi. Ilmassa leijui tuoreiden kukkien tuoksu, kankaiden hienoinen kahina ja lasien kilinä. Vieraat, pukeutuneina parhaimpiinsa, juttelivat, ottivat kuvia ja odottivat malttamattomina hetkeä, jolloin hääpari lausuu odotetut “tahdon”-sanansa.

Hän seisoi hänen vierellään ja piti sulhasta kädestä. Mekko leijui hänen ympärillään kuin pilvi, ja pitkä huntu lähes kosketti lattiaa. Hänen kasvoillaan oli hymy, mutta silmissä vilahti häivähdys levottomuutta – niin hienovarainen, että vain tarkka katsoja sen huomaisi.

— Kaikki on hyvin, sulhanen kuiskasi lempeästi, puristaen hänen sormiaan.

Morsian nyökkäsi tuskin huomattavasti. Mutta juuri silloin… tapahtui jotakin. Jotakin, mikä sai hänen sydämensä jähmettymään.

Jokin liikahti.

Ei yleisössä. Ei hänen takanaan. Vaan hänen mekossaan, sen alla.

Aluksi se oli lähes huomaamatonta – pieni värähdys, kuin joku olisi kevyesti koskettanut kangasta sisältäpäin. Morsian säpsähti ja astui vaistomaisesti askeleen taakse. Sulhanen huomasi sen heti.

— Mikä hätänä? hän kysyi, äänessään huoli.

Ennen kuin hän ehti vastata, liike toistui – tällä kertaa selvempänä. Mekon kangas värähti niin, että lähimmät vieraatkin sen huomasivat.

Salissa vallitsi äkkiä täydellinen hiljaisuus.

Yksi morsiusneidoista peitti suunsa kädellä. Vanhempi täti teki ristinmerkin. Sulhasen kasvot muuttuivat kalpeiksi, kuin veri olisi hetkessä poistunut niistä.

Sitten kuului kahinaa – niin hiljaista, mutta kiistatonta – suoraan kankaiden kerrosten alta.

Kylmä väre kulki pitkin morsiamen selkärankaa. Hän ei kyennyt liikkumaan, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

— Onko tämä… joku pila? sulhasen kaaso mutisi hermostuneesti ympärilleen katsoen.

Mutta kukaan ei nauranut. Kaikkien katseet olivat nauliintuneet mekon helmaan.

Ja sitten, yhtäkkiä, kangas nytkähti voimakkaasti, aivan kuin jokin yrittäisi päästä ulos.

Yhteinen, terävä henkäys täytti salin.

Morsian, vapisten, astui vielä yhden askeleen taaksepäin. Sulhanen tarttui vaistomaisesti hänen hartioihinsa, kuin suojellakseen häntä.

— Ota huntu pois! huusi joku vieraista.

Mutta hunnulla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Kaikki katsoivat lattiaan.

Ja silloin, kaikkien silmien edessä, mekon helmasta työntyi esiin pieni pää.

Kissa. Oikea, pehmeä ja pörröinen, valtavine vihreine silmineen.

Se kömpi rauhallisesti ulos ja istuutui keskelle punaista käytävää, aivan kuin olisi ollut koko seremonian todellinen tähti.

Sali räjähti nauruun ja huudahduksiin. Jännitys, joka oli vain hetkeä aiemmin pitänyt kaikki otteessaan, katosi välittömästi.

Morsian peitti kasvonsa käsillään, tuntien sekä helpotusta että noloutta. Sulhanen nauroi hermostuneesti ja veti hänet syliinsä.

Kävi ilmi, että kissa kuului ravintolan omistajille. Se oli onnistunut livahtamaan pukuhuoneeseen, kun morsian oli valmistautumassa, ja käpertynyt monikerroksisen mekon laskoksiin ilman, että kukaan oli huomannut.

Valokuvaajat tallensivat sinä päivänä kymmeniä hetkiä, jotka jäisivät ikuisesti kaikkien mieleen. Ja vaikka seremonia keskeytyi tämän odottamattoman, karvaisen vieraan vuoksi, kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että juuri tämä teki häistä unohtumattomat.

Nykyään hääpari vitsailee, että heidän valansa kuulivat paitsi läheiset ja ystävät, myös heidän uusi, nelijalkainen onnenamulettinsa – joka oli ollut paikalla heidän yhteisen elämänsä ensimetreiltä asti.