Jokainen sato, joka kulkee käsistäni maahan ja maasta sinun pöydällesi, ei ole pelkkää maatalouden rutiinia. Se on todellinen draama, joka tapahtuu taivaan ja maan välissä, toivon ja pelon rajalla, sydämeni ja luonnon usein armottoman henkäyksen välillä.

Keväällä, kun auringon ensimmäiset lämpimät säteet herättävät maan, tunnen sen hengittävän vastaukseksi. Pellon kyntäminen ei ole vain maan muokkaamista – se on lupaus, jonka annan itselleni ja niille, jotka kerran maistavat tämän työn hedelmiä. Jokainen maahan kätketty siemen on pieni kipinä uskoa, että tulevaisuus tuo runsautta eikä pettymystä. Mutta tämän uskon rinnalla kulkee aina levottomuus: kuinka monta kertaa äkillinen yöpakkanen on tuhonnut kaiken sen, mikä vielä eilen näytti vahvalta ja elinvoimaiselta?

Kesä on koettelemusten aikaa. Polttava aurinko ei kuluta vain lehtiä, vaan myös sydäntä, kun katson taimien nuupahtavan. Jokaisesta vesipisarasta tulee aarre, jokaisesta sateesta juhla. Ja silti juhlan keskellä piilee pelko: muuttuuko se rajumyrskyksi, katkaiseeko tuuli hennot varret, riistääkö kukat, joiden olisi pitänyt muuttua hedelmiksi?

Sitten koittaa kauan odotettu hetki – ensimmäiset hedelmät. Ne ovat vielä pieniä, vielä ujoja, mutta niissä sykkii jo energia, jonka olen niihin antanut. Ne eivät ole pelkkää ruokaa. Ne ovat ruumiillistunutta toivoa, muotoon muuttunutta, jota voi pitää käsissään, haistaa ja tunnustella sormenpäillä. Ja aina kun poimin kypsän hedelmän, tunnen, että osa sielustani kulkee sen mukana, lahjoitettuna ehdoitta.

Mutta tämän kauneuden takana on aina hinta. Yöllä kuuntelen lehtien havinaa – eikö se ole hiljaisuutta, myrskyn enteitä? Tutkin taivasta – eivätkö pilvet kokoonnu, valmiina pyyhkimään pois kaiken, mitä olen niin huolellisesti kasvattanut? Joskus luonto on julma: yksi äkillinen tuulenpuuska voi muutamassa minuutissa hävittää koko kauden työn. Ja silloin käsissäni ei ole satoa, vaan vain katkeruutta ja tyhjyyttä.

Kun lopulta vien hedelmät torille tai annan ne niille, jotka ovat niitä odottaneet, näen heidän silmissään yksinkertaisen kiitollisuuden. Mutta tuon kiitollisuuden taakse he eivät aina näe, että jokaisessa tomaatissa, omenassa tai yrttinipussa on aamun kylmyys, iltapäivän kuumuus, illan uupumus ja usko siihen, että kaikella tällä on merkitys.

Ajattelen usein, että ihmiset pitävät ruokaa itsestäänselvyytenä. He eivät kuvittele, että jokaisen leipäpalan takana on paitsi maa ja vesi, myös ihmisen sydän, joka vuosi toisensa jälkeen toistaa saman kierron tietämättä koskaan, miten se päättyy. Maatalous on peli ilman takeita. Ei ole mitään ”peruuta”-painiketta. On vain sinä, maa ja taivas, jotka voivat olla anteliaita – tai armottomia.

Ja silti jatkan. Sillä jokaisessa kaudessa, jokaisessa uudessa versossa näen enemmän kuin kasvin. Näen elämän, joka syntyy ja antaa merkityksen kaikelle ympärilläni. Uskon, että rakkaudella kasvatettu ruoka kantaa mukanaan enemmän kuin makua ja kaloreita. Se kantaa maan hengitystä ja sielun lämpöä. Ja ehkä juuri se tekee siitä todellista.