Vera oli aina uskonut, että aamut olivat erityisiä, melkein pyhiä hetkiä. Se oli aikaa, jolloin saattoi varastaa kaikkein lämpimimmät ja aidot hellyyden hetket. Hän rakasti hiipiä hiljaa makuuhuoneeseen, kumartua Volodjan ylle ja tuntea, kuinka tämä, vielä unenpöpperöisenä, veti hänet syliinsä. Työmatka oli ollut lyhyt — vain viisi päivää — mutta se tuntui ikuisuudelta. Eniten hän kaipasi tytärtään Sonjaa. Poissaolon ajan tyttöä hoiti luotettu lastenhoitaja, ja Volodja oli tietenkin ollut “talon päämies”.

Hississä, katsellessaan itseään peiliseinistä, Vera kohensi hiuksiaan. Näytän ihan hyvältä, hän ajatteli. Ei enää kaksikymppinen nymfi, mutta yhä nainen, joka osasi viehättää. Hissi nousi hitaasti, ja hänen sydämensä hakkasi yhä nopeammin odotuksesta.

Hän otti avaimet esiin ja päätti astua sisään mahdollisimman hiljaa, jotta voisi yllättää heidät, jos he vielä nukkuivat. Ensimmäinen lukko — naks. Toinen lukko — naks. Ovi avautui pehmeästi, ja hän astui hämärään eteiseen.

Silloin hän huomasi jotain outoa: naulakon vieressä oli pari tyylikkäitä korkeakorkoisia kenkiä. Kauniit, naiselliset… mutta täysin vieraat.

Ne eivät voineet kuulua lastenhoitajalle — tämä oli vanhempi ja käytti aina mukavia matalia kenkiä. Epämiellyttävä väristys kulki Veran läpi.

Hän otti muutaman askeleen, kun yhtäkkiä huoneen ovi avautui. Ulkona seisoi nainen, jota Vera ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tällä oli yllään aamutakki — ei mikä tahansa, vaan Veran oma aamutakki. Ja jaloissaan hänen omat pehmeät tohvelinsa. Naisen kasvot olivat huolitellut, katse itsevarma, jopa röyhkeä.

— Ai, sinä tulitkin jo… — nainen sanoi kevyen ylenkatseisesti. Sitten hän kääntyi keittiöön päin ja huikkasi: — Kulta, vaimosi on täällä! Etkö kertonut hänelle, että minä asun täällä nyt?

Vera jähmettyi. Hänen mielessään pyöri kymmeniä kysymyksiä: Mitä täällä tapahtuu? Kuka tämä nainen on? Missä Sonja on?

— Anteeksi… kuka te olette? — hän kysyi, yrittäen pitää äänensä vakaana, vaikka se värisi.

Nainen hymyili ivallisesti ja ohitti kysymyksen:
— Ehkä voisit nyt asua lastenhuoneessa. Ainakin siihen asti, kunnes ero on valmis.

Nuo sanat löivät kuin avokämmen. Vera pysyi liikkumatta, mutta sisällä alkoi kuplia viha. Kaikki tuntui epätodelliselta, kuin hän olisi katsellut jonkun toisen elämää.

Keittiöstä kuului askeleita. Oviaukkoon ilmestyi Volodja — tukka sekaisin, t-paita päällä, kasvoilla syyllinen ja ärtynyt ilme.

— Vera… minun piti puhua kanssasi… — hän aloitti.

— Puhua? — Vera astui askeleen lähemmäs, kädet tärisivät. — Halusit, että palaan kotiin ja löydän tämän?

Volodja laski katseensa. Tuntematon nainen kaatoi kaikessa rauhassa kahvia posliinisesta astiasta, jonka Vera ja Volodja olivat ostaneet yhdessä ensimmäisenä aviovuotenaan.

Sillä hetkellä Vera tunsi, että koko hänen maailmansa romahti. Kaikki muistot, yhteiset vuodet, heidän tyttärensä syntymä — kaikki oli pyyhkiytynyt pois yhdessä aamussa.

Hän ei vielä tiennyt, mitä tekisi. Huutaisiko? Lähtisikö? Veisikö Sonjan ja paiskaisi oven lopullisesti kiinni? Vai jäisikö ja taistelisi siitä, mikä oli hänen? Mutta yksi asia oli varma: tämä nainen ei ollut tullut lyhyelle vierailulle. Ja sota oli vasta alkamassa.