Kesäkuun aurinko hiveli hellästi kylmää marmoria, joka kimalteli kalpeassa valossa. Karina käveli hitaasti, pää painuksissa, välttäen katsomasta valokuvien kasvoihin — elämiin, jotka olivat päättyneet jo kauan sitten. Hän ei ollut tullut tänne muistelemaan tai suremaan. Hänen tarkoituksensa oli paljon synkempi. Hautausmaille jätettiin usein ruokaa — hedelmiä, makeisia — kunnianosoituksena vainajille. Joillekin se oli muistamisen ele. Hänelle se oli selviytymistä.
Raskaus teki hänen askeleistaan raskaat, ja menneisyys oli jättänyt hänen silmiinsä kivikovan väsymyksen. Vain kolme viikkoa sitten hän oli päässyt vankilasta, missä oli istunut tuomiota varkaudesta. Vapaus osoittautui kuitenkin harhaksi: ei työtä, perhe oli kääntänyt hänelle selkänsä, ja ystävät olivat kadonneet kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jokainen päivä oli taistelua palasta leipää varten.
Sinä päivänä Karina aikoi kiertää vain muutaman tutun haudan — voimat olivat lopussa. Mutta erään näyttävän haudan luona, joka oli koristeltu tuoreilla kukilla ja kaiverretulla muistomerkillä, hän huomasi penkin alla jotain tummaa. Lähestyessään hän näki, että se oli nahkalompakko. Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin.
Hän vilkaisi ympärilleen — ei ketään. Hän nosti lompakon ja tunsi sen painon. Painava… siellä on varmasti jotain. Hänen sormensa vapisivat. Hän kuvitteli jo ostavansa leipää, maitoa, ehkä jotain makeaa. Napsautus, lukko aukesi, ja heti hänen toivonsa rahasta katosivat.
Ei seteleitä. Ei kolikoita. Vain muutama kellastunut valokuva, huolellisesti taiteltuja kirjeitä ja kaiverrettu vihkisormus.
Karina kurtisti kulmiaan. Valokuvissa oli nelikymppinen mies, hymyillen naisen ja pienen pojan vierellä.
Hän avasi yhden kirjeen. Käsiala oli siisti ja herkkä, selvästi naisen kirjoittama. Ensimmäiset rivit iskivät suoraan sydämeen:
“Rakkaani, jos luet tämän, se tarkoittaa, etten ole enää täällä. Tiedän, että olet aina poikamme rinnalla. Pidä hänestä huolta ja muista, että rakastimme sinua enemmän kuin elämää…”
Rintaan nousi puristus. Hän silitti kylmää metallia sormuksessa, ja häpeän ja surun aalto huuhtoi hänen ylitseen. Hän muisti ajan, jolloin hän itse oli unelmoinut perheestä, kodista, lämmöstä… ja sai vastineeksi vain vankilan seinät, yksinäisyyden ja epäluottamuksen.
Pojan valokuvan takana hän huomasi pienen kirjoituksen: “Pojalleni hänen 5-vuotissyntymäpäivänään. Isä rakastaa sinua.” Se ei ollut enää vain jonkun toisen omaisuutta — se oli pala elämää, joka oli jätetty tänne haudalle rakkauden ja menetyksen symbolina.
Karina sulki lompakon hitaasti. Mieleen tuli ajatus — myydä sormus, saada rahaa, ostaa ruokaa. Mutta sen rinnalla heräsi jotain muuta — ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi oman omatuntonsa äänen.
Hän laski lompakon takaisin paikalleen, pyyhki siitä pölyn ja kuiskasi hiljaa:
— Anna anteeksi…
Kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen sekoittuen pölyyn. Hän lähti, mutta jokin hänessä oli muuttunut. Ehkä ensimmäistä kertaa hän ymmärsi, että hänen elämänsä voisi vielä kääntyä toiseen suuntaan — ei moraalin tai rangaistuksen pelon vuoksi, vaan siksi, että hän tajusi: jopa eksyneimmät sielut voivat tehdä valinnan, joka on edes hieman puhtaampi.
Sinä iltana hän palasi vuokrahuoneeseensa tyhjin käsin, mutta uudenlaisen päättäväisyyden vallassa. Huomenna hän yrittäisi löytää työn. Lattioiden pesu, tavaroiden purku — mikä tahansa oli parempaa kuin kadottaa itsensä uudelleen.
Karina tiesi, että tie olisi pitkä, mutta nyt hänellä oli syy taistella — ei vain syntymättömän lapsensa vuoksi, vaan myös sen päivän vuoksi, jolloin hän voisi vihdoin katsoa itseään silmiin tuntematta häpeää.