Anna oli vasta yhdeksäntoista, kun hänen elämänsä kääntyi ylösalaisin päätöksen vuoksi, jota hän ei koskaan halunnut tehdä. Hän syntyi pienessä ukrainalaisessa kylässä ja oli lapsesta asti tottunut kovaan työhön — aamun varhaisiin askareisiin, auttamaan perheen viinitilalla ja huolehtimaan nuoremmista sisaruksista. Hänen perheensä omisti pienen viinitilan, mutta velat, huonot sadot ja talouskriisi olivat ajaneet heidät konkurssin partaalle.
Silloin ilmestyi mies, jonka tarjous tuntui pelastukselta — šeikki Tariq Ibn Rashid, yksi Marokon rikkaimmista miehistä, 75-vuotias miljardööri. Hänen ehtonsa oli yksinkertainen mutta järkyttävä: hän maksaisi kaikki velat, pelastaisi viinitilan… mutta Annan oli mentävä hänen kanssaan naimisiin.
Perheelle, joka oli menettämässä kaiken, se oli kuin sopimus kohtalon kanssa. Sopimus allekirjoitettiin, paperit sinetöitiin, ja Anna — matkalaukku täynnä vaatimattomia mekkoja ja sydän täynnä pelkoa — löysi itsensä kuumasta ja meluisasta Marrakešista.
Palatsi, johon hänet vietiin, näytti kuin se olisi suoraan Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Korkeat kaiverretut ovet, mosaiikkilattiat, santelipuun tuoksu ilmassa — kaikki häikäisi ja pelotti häntä samaan aikaan. Palvelijat kumarsivat kunnioittavasti, mutta heidän katseissaan välähti hiljainen uteliaisuus. Anna tunsi olevansa enemmän vanki kuin morsian.
Hän yritti vakuuttaa itselleen, että avioliitto olisi vain muodollisuus, että vanha mies etsisi vain seuraa. Mutta hänen asianajajiensa kylmät katseet ja häävalmistelujen tarkkuus murskasivat tämän harhakuvan.
Ilta koitti. Kultaiset rannekorut helisivät hänen ranteissaan jokaisella liikkeellä, ja hääpuvun kevyen kankaan alla Anna vapisi. Palatsin käytävät vaipuivat hiljaisuuteen, aivan kuin ilma itse olisi pidättänyt hengitystään.
Kun hänen huoneensa ovi avautui, hän näki Tariqin. Hän käveli hitaasti mutta itsevarmasti — kuin mies, joka saa aina sen mitä haluaa. Hänen silmänsä, iästä huolimatta, paloivat oudon voimakkaalla katseella. Hän ei tervehtinyt — sanoi vain:
— Riisuudu.
Jokainen hänen askeleensa toi lähemmäs hetken, jota Anna pelkäsi eniten. Hänen sydämensä löi niin kovaa, että hän pelkäsi sen pysähtyvän.
Tariq istuutui hänen viereensä. Hänen hengityksensä oli raskasta, hänen olemuksensa painostava. Ja sitten… kaikki tapahtui aivan toisin kuin Anna oli kuvitellut.
Tariq pysähtyi, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaa:
— Sinä pelkäät. Minä näen sen.
Sanat kuulostivat yllättävän lempeiltä. Hän nousi, käveli ikkunalle, kaatoi lasillisen vettä ja jatkoi kääntymättä:
— Tänään me vain juttelemme. Saat aikaa tottua minuun.
Anna ei voinut uskoa korviaan. Kaikki kauhutarinat, joita hän oli kuullut pakkoavioliitoista, murenivat hetkessä. Kylmän hallinnan sijaan hän kohtasi kärsivällisyyttä. Mutta sinä yönä hän ymmärsi jotain vielä pelottavampaa — tämä oli vasta alku.
Tariq kertoi menettäneensä ensimmäisen vaimonsa vuosia sitten ja ettei ollut sen jälkeen löytänyt rauhaa. Hänen elämänsä oli täynnä valtaa ja rikkautta, mutta sisäinen tyhjyys oli vuosi vuodelta syventynyt. Hän ei etsinyt vain muodollista liittoa — hän kaipasi jotakuta, joka saisi hänet tuntemaan elävänsä jälleen.
Annalle se oli paljastus. Pelko pysyi, mutta sen rinnalle ilmestyi uteliaisuus. Ja syvällä hänen sydämessään alkoi itää vaarallinen ajatus: että hänen elämänsä voisi kulkea polkua, jota hän ei olisi koskaan valinnut… mutta joka voisi muuttaa hänet ikuisesti.