Yö oli poikkeuksellisen hiljainen, aivan kuin koko kaupunki olisi pidättänyt hengitystään. Vain harvat autot halkoivat pimeyttä ajovaloillaan. Kokenut partiopoliisi, ylikonstaapeli Antti Lehtonen, tiesi, että juuri tällaisina öinä tapahtuivat kaikkein oudoimmat asiat. Mutta mikään ei olisi voinut valmistaa häntä siihen, mitä hän oli kohta näkevä.
Vuoro oli alkanut rauhallisesti — muutama rutiinitarkastus, pieniä liikennerikkomuksia ja pari huolestuneiden asukkaiden soittoa. Vähän ennen puolta yötä kuulokkeesta räsähti päivystäjän ääni: kaupungin laitamilla oli havaittu epäilyttävä esine.
Kääntyessään hiljaiselle kadulle Lehtonen näki sen heti. Kylmän katuvalon alla seisoi massiivinen puinen arkku. Se näytti uudelta — tumma lakka kiilsi ja metalliset kahvat heijastivat valoa jäisesti.
Lehtonen pysäytti auton, kytki vilkkuvalot ja tunsi kylmän väreen kulkevan selkärankaa pitkin. Ei askelten ääntä, ei puheensorinaa — vain tuuli, joka pyöritteli muutamaa kuivaa lehteä pitkin jalkakäytävää.
Hän astui hitaasti ulos, sulki oven varovasti ja laski kätensä vaistomaisesti aseen kotelolle. Jokainen askel arkkua kohti kumahti hiljaisuudessa kuin raskas isku.
Kun hän oli tarpeeksi lähellä, sydän alkoi lyödä nopeammin. Hän tarttui varovasti kanteen ja nosti sen hitaasti. Saranat narskahtivat, ja ilma tuntui äkkiä raskaammalta.
Sisällä makasi… nukke. Mutta ei mikä tahansa — täysikokoinen, pukeutunut vanhanaikaiseen morsiuspukuun. Kangas, joka oli joskus ollut lumenvalkoinen, oli hieman kellastunut. Kasvot olivat häiritsevän realistiset: suljetut silmäluomet, ohuet ripset… ja rintakehä, joka nousi ja laski aivan kuin se hengittäisi.
Lehtonen perääntyi nopeasti ja sulki kannen äkisti. Hänen mielessään välähti kauhistuttava ajatus: joko kyseessä oli sairas pila… tai jotain paljon pahempaa. Hän tarttui radiopuhelimeen ja kutsui vahvistusta.
Odottamisen aikana hiljaisuus muuttui painostavaksi. Arkusta kuului heikkoa kahinaa. Kansi raottui hitaasti itsestään, ja nuken pää kääntyi hänen suuntaansa. Silmät — elävät, kylmät — lukittuivat hänen katseeseensa.
Lehtonen veti aseensa esiin, mutta seuraavassa hetkessä kaikki oli taas liikkumatonta. Kun muut poliisit saapuivat, sisältä löytyi vain eloton hahmo lasisilmin. Silti Lehtonen ei koskaan unohtanut sitä tunnetta, kun ne silmät liikkuivat… ja tarkkailivat häntä.
Siitä yöstä lähtien hän on vältellyt tuota katua. Arkku on yhä poliisin todistevarastossa — osa tapausta ilman nimeä, ilman epäiltyä ja ilman selitystä. Mutta jotkut vannovat, että syvällä yössä sen sisältä kuuluu hiljaista koputusta…