Hautajaisten pitäisi olla lopullinen hyvästijättö. Mutta Annalle tuo päivä oli alku painajaiselle, joka muutti kaiken, mitä hän luuli tietävänsä elämästä ja kuolemasta.
Salissa vallitsi raskas hiljaisuus, jota rikkoivat vain vaimeat nyyhkytykset ja vaatteiden kahina. Liljojen tuoksu sekoittui palavan kynttilävahan hentoon aromiin. Ihmiset lähestyivät yksi kerrallaan hyvästelemään nuoren naisen, joka vielä eilen oli nauranut ja tehnyt suunnitelmia — ja nyt makasi liikkumattomana, valkoiseen liinaan verhottuna.
Anna seisoi arkun vieressä, jalat tuskin kannattelivat häntä. Hänen sydäntään puristivat kylmät ja armottomat surun kynnet. Lääkärit olivat puhuneet harvinaisesta aivon tulehduksesta ja siitä, että pelastumisen mahdollisuudet olivat lähes olemattomat. Mutta voiko äidin sydän koskaan hyväksyä tällaisen tuomion?
Kun hänen vuoronsa tuli, Anna tarttui tiukasti arkun kylmiin reunoihin. Vapisevin huulin ja kyyneleet silmissään hän kuiskasi:
— En voi elää ilman sinua… kuuletko? En voi…
Hän kumartui antamaan viimeisen suudelman tyttärensä kylmälle otsalle — ja silloin hän näki jotain, mikä sai veren jäätymään hänen suonissaan. Hieman, tuskin havaittavasti, silmäluomi värähti. Niin heikko liike, että kuka tahansa muu olisi luullut sitä valon leikiksi. Mutta Anna tiesi, ettei erehtynyt — hän näki ripsien värähtävän uudelleen.
Hänen sydämensä jysähti niin kovaa, että kipu vihlaisi koko kehoa. Huuto juuttui hänen kurkkuunsa. Hän katsoi miestään, pappia, mutta sanat eivät tulleet. Hänellä oli vain yksi ajatus — varmistaa, ettei kyse ollut harhasta. Hän kosketti varovasti tyttärensä poskea… ja tunsi — ei kylmää kiveä, vaan heikon, lähes huomaamattoman lämmön.
— Hän on elossa! — hän huudahti, mutta ilon sijasta huone täyttyi epäuskoisista kuiskauksista. Jotkut ryntäsivät arkun luo, toiset soittivat lääkäreille, ja toiset yrittivät rauhoittaa Annaa, luullen surun vieneen häneltä järjen.
Muutaman minuutin kuluttua ovi avautui voimalla ja sisään astui ensihoitaja, yhä ulkotakki päällään. Hän kumartui ruumiin ylle, tarkisti pulssin ja hänen kasvonsa kalpenivat.
— Teho-osastolle! Heti! — hän huusi, ja avustajat alkoivat nopeasti valmistella paareja.
Väkijoukko vetäytyi taaksepäin. Joku teki ristinmerkin, toiset kuiskivat: ”Ihme.” Mutta Annalle se ei ollut ihme — se oli toinen elämä, jonka hän omilla käsillään oli repinyt kuoleman otteesta.
Myöhemmin lääkärit selittivät, että kyseessä oli äärimmäisen harvinainen syvän katalepsian tapaus, jossa keho jäljittelee kuolemaa. Mutta äidille nuo sanat eivät merkinneet mitään. Hän tiesi vain, että jos hän ei olisi halunnut antaa sitä viimeistä suudelmaa, jos hän olisi kääntynyt pois edes hetkeksi, arkku olisi jo ollut suljettu…
Nyt Anna ei voinut irrottaa katsettaan tyttärestään, joka makasi sairaalasängyssä rintakehän hitaasti noustessa ja laskiessa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan, mutta ne olivat täynnä kiitollisuutta, eivät epätoivoa.
Ja kaikki, jotka olivat tuona päivänä paikalla, muistaisivat hetken, jolloin kuolema oli jo ojentanut kätensä — mutta äidin rakkaus sai sen otteen hellittämään. Hetken, jolloin mahdoton muuttui todeksi.