Harmaa aamu. Hento tihkusade valui laiskasti alas kylmiltä marmorikiviltä. Paksu sumu lepäsi hautausmaan yllä, nielaisten äänet ja värit, jättäen jälkeensä vain kostean maan ja kiven hajun. Tyhjää käytävää reunustivat tuoreet seppeleet ja pehmeät multakasat — merkkejä hiljattain pidetyistä hautajaisista.

Kaukaisessa nurkassa polvistui poika — laiha, enintään seitsemänvuotias. Hänellä oli kulunut takki, polvet mudassa, posket täynnä kyyneljuovia. Hän puristi hautakiveä kuin se olisi elävä, painoi poskensa kylmää kiveä vasten ja kuiskasi jotain, minkä vain maa hänen allaan saattoi kuulla.

Hänen huulensa vapisivat, hartiat tärisivät hiljaisista nyyhkytyksistä. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puhua maalle, toivoen sen vastaavan. Ei ollut huutoa, ei hysteriaa — vain raskas, tukahdutettu suru.

Toisella puolella hautausmaata mies tummassa puvussa käveli kohti vaimonsa hautaa. Hänen kasvonsa olivat väsyneet, katse tyhjä — hän oli haudannut vaimonsa vasta hiljattain. Jokainen askel tuntui raskaalta. Mutta sitten hän huomasi pojan. Jokin liikahti hänen sisällään; oli outoa nähdä lapsi täällä, yksin, tällaisena päivänä.

Hän epäröi, mutta astui lähemmäs.
— Olen pahoillani… — hän sanoi hiljaa. — Onko tämä… äitisi?
Poika ei vastannut. Hän vain puristi kiveä tiukemmin.
— Tiedän, miltä se tuntuu, — mies polvistui ja laski kätensä pojan olkapäälle. — Menettää joku, jota rakastaa… se on melkein sietämätöntä. Mutta ethän ole yksin, vai mitä? Joku pitää sinusta huolta?

Poika nosti hitaasti katseensa. Silmät olivat punaiset, täynnä pelkoa ja epätoivoa. Hän vaikeni pitkään, ennen kuin kuiskasi:
— Herra… äitini on elossa.

Mies räpäytti silmiään, varma että kuuli väärin.
— Mitä sanoit?

— He hautasivat hänet eilen… mutta hän ei ollut kuollut. Minä… kuulin hänen koputtavan. Viime yönä, kotona, kuulin ääniä, jotka tulivat maan alta. Huusin, kutsuin… mutta kukaan ei uskonut minua. He sanoivat, että kuvittelen. — Pojan ääni murtui. — Auttakaa minua, pyydän…

Jokin miehen sisällä jäätyi. Kaikki hänen järkensä vastusti näitä sanoja — se oli mahdotonta… vai oliko? Hän muisti, kuinka maa putosi vaimonsa arkun kannelle. Hän muisti painajaisen, jossa vaimo kutsui häntä.

— Missä äitisi on haudattuna? — hän kysyi, ääni väristen.

Poika osoitti tuoretta hautaa muutaman metrin päässä. Maa oli yhä pehmeää, seppeleet märkiä sateesta. Mies katsoi sitä, sydän puristuneena. Järki huusi, että tämä oli hulluutta, mutta pojan silmissä oli jotakin — raaka, eläimellinen pyyntö — joka sai hänet päättämään.

Hän otti puhelimensa, mutta kädet tärisivät. Pitäisikö soittaa poliisille? Hautaustoimistoon? Vai… tarttua lapioon ja kaivaa itse? Jokainen sekunti tuntui varastetulta. Yksi ajatus kaikui hänen mielessään: jos tämä on totta, jokainen viive voi tappaa hänet.

Sade tiheni, muuttuen liukkaaksi mudaksi. Mies riisui takkinsa, heitti sen märälle nurmikolle ja astui kohti hautaa. Hän ei enää miettinyt, mitä tapahtuisi, jos pojan tarina olisikin kuvitelmaa. Hänessä paloi yksi ainoa vaisto — pelastaa hänet ennen kuin on liian myöhäistä.

Hänen takanaan poika seurasi hiljaa, nyrkit puristettuina. Hänen silmissään välähti heikko toivonkipinä, mutta myös pelko, etteivät he ehtisi ajoissa.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, jäi salaisuudeksi kaikille, jotka eivät sinä päivänä olleet hautausmaalla. Jotkut vannovat kuulleensa vaimeaa koputusta ja tukahdutettuja huutoja maan alta. Toiset väittävät, että mies ja poika vain kaatuivat yhdessä märälle maalle, syleillen epätoivossa.

Mutta yksi asia on varma: tuo päivä muutti heidät molemmat. Poika ei enää koskaan ollut entisensä. Ja mies… hän ei koskaan unohtanut, kuinka kylmä maa voi kätkeä elävän, epätoivoisen kuiskauksen.