Olen aina tiennyt, että oman yrityksen omistaminen ei olisi vain työ, vaan koko elämäni. Tein vuosia töitä unelmani eteen – ilman alkupääomaa, ilman sijoittajia, ilman kenenkään apua. Jokaisen säästämäni euron sijoitin takaisin yritykseen. Ja kun pienen ruokakauppani ovet vihdoin avautuivat, tunsin ylpeyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Työntekijäni eivät olleet minulle vain työntekijöitä. He olivat ystäviäni, melkein perhettä. Olimme yhdessä selvinneet vaikeista ajoista – toimitusongelmista, hankalista asiakkaista, äkillisistä hinnannousuista. Luotin heihin kuin itseeni.

Mutta noin puoli vuotta sitten alkoi tapahtua jotakin, mitä en pystynyt selittämään.

Ensimmäiset merkit
Aluksi katosi vain pieniä asioita – pari banaania, omena, päärynä. Ajattelin sen olevan pelkkä toimitusvirhe. Mutta sitten katoamiset alkoivat kasvaa: kokonaisia terttuja hedelmiä, kalliita mangoja, laatikoittain mansikoita. Yritin keksiä järkevän selityksen – ehkä laskuvirhe, ehkä pilaantunutta tavaraa. Mutta ei – varastosaldot täsmäsivät täydellisesti.

Puhuin henkilökunnan kanssa. Kukaan ei myöntänyt mitään. He katsoivat minua silmiin ja vannoivat, etteivät olleet ottaneet mitään. He olivat niin vakuuttavia, että aloin epäillä itseäni – ehkä olin unohtanut antaneeni jotakin kampanjassa tai apua tarvitsevalle asiakkaalle.

Mutta oudot asiat jatkuivat. Joskus aamulla avatessani kaupan tunsin kypsien hedelmien tuoksun, vaikka niitä ei enää ollut hyllyssä. Joskus löysin varastosta rutistuneita laatikoita, kuin joku olisi avannut ne salaa.

Käännekohta
Eräänä iltana, sulkemisen jälkeen, jäin yksin ja asensin pienen piilotetun kameran varaston nurkkaan. En kertonut siitä kenellekään – en edes luotetuimmalle myyjälleni, jonka kanssa olin työskennellyt lähes kymmenen vuotta.

Sinä yönä nukuin huonosti. Tuntui kuin pettäisin ihmiset, joihin luotin, mutta halu tietää totuus oli vahvempi.

Järkyttävä totuus
Seuraavana aamuna tulin aikaisin ja katsoin tallenteen. Tunnit kuluivat – ei mitään, vain tyhjä kauppa ja silloin tällöin turvavalon varjo. Ja sitten, noin kolmelta aamuyöllä, liikettä.

Jähmetyin paikalleni.

Kuvassa ei ollut työntekijäni eikä murtautuja työkaluineen. Se oli laiha, kalpea poika, noin kymmenvuotias. Hän oli tullut sisään takaovesta, joka – kuten myöhemmin huomasin – ei ollut kunnolla lukittu. Hän kulki hiljaa hyllyille, otti muutaman banaanin, omenoita ja pienen maitopurkin. Hän pakkasi kaiken huolellisesti vanhaan reppuun, katsoi ympärilleen ja… istui lattialle syömään yhden banaanin heti paikan päällä.

Hän söi hitaasti, pienin suupaluin, kuin nauttien jokaisesta hetkestä. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota en unohda koskaan – nälän, häpeän ja hiljaisen onnen sekoitus.

Mitä tapahtui seuraavaksi
Katsoin tallenteen yhä uudelleen. Sydäntäni puristi. Olin odottanut näkeväni petoksen jonkun sellaisen taholta, johon luotin, mutta sen sijaan näin nälkäisen lapsen – ehkä jo pitkään selviytymisen rajamailla eläneen.

Seuraavana yönä jäin tarkoituksella kauppaan myöhään. Vähän puolenyön jälkeen kuulin hiljaista rapinaa takaoven luota. Menin häntä vastaan. Poika jähmettyi, silmät pelosta suurina.

Hänen nimensä oli Artyom. Hän asui pikkusiskonsa ja sairaan isoäitinsä kanssa vanhassa talossa lähellä. Vanhempia ei ollut. Rahaa – ei lainkaan. Joskus naapurit auttoivat, mutta se ei koskaan riittänyt.

Uusi alku
En soittanut poliisille. Sen sijaan annoin hänelle ruokakassin ja sanoin, että hän voi tulla päivällä ja ottaa mitä tarvitsee – mutta vain luvallani.

Siitä päivästä lähtien kaikki muuttui. Katoamiset loppuivat. Artyom auttaa minua joskus kaupassa, purkaa laatikoita, järjestää hyllyjä. Ja minä ajattelen joka päivä, kuinka yksi pieni piilotettu kamera avasi silmäni totuuteen, jota en ehkä olisi koskaan saanut tietää – ja kuinka helppoa on tuomita tietämättä koko tarinaa