Se oli päivä kuin mikä tahansa kesäpäivä. Ranta kaikui naurusta, lasten huudoista, aurinkovoiteen tuoksusta ja meren suolaisesta hengityksestä. Aurinko paistoi korkealla, hiekka poltti paljaita jalkoja ja aallot vyöryivät laiskasti rantaan. Perheet lepäsivät aurinkovarjojen alla, ystävät pohtivat kuka hakisi seuraavaksi jäätelöt, ja lapset kaivoivat kanavia tai rakensivat kosteasta hiekasta linnoja. Kaikki tuntui tavalliselta ja ennalta-arvattavalta.
Lomailijoiden joukossa oli pitkä, noin nelikymppinen mies, pukeutuneena kevyeseen paitaan ja shortseihin. Olkapäällä hänellä oli laukku, jossa oli pyyhe ja vesipullo, ja toisessa kädessä talutushihna. Hänen vierellään käveli vahvarakenteinen sekarotuinen koira, jolla oli kullanruskea lyhyt turkki ja musta kaulapanta. Koira näytti nauttivan kävelystä – se nuuhki hiekkaa, tarkkaili ihmisiä ja heilutti häntäänsä.
Sitten kaikki muuttui.
Koira pysähtyi äkisti ja jähmettyi, kuin olisi aistinut jotain. Sen katse kiinnittyi isoon hiekkakasaan vähän matkan päässä. Kasa oli kasattu hätäisesti, luultavasti lasten toimesta, jotka olivat jo juosseet veteen. Ennen kuin mies ehti reagoida, koira syöksähti eteenpäin. Hihna lipesi hänen kädestään, ja eläin ryntäsi suoraan kasalle.
Aluksi se näytti leikiltä. Koira kiersi kasaa, haukkui ja murisi, ja alkoi sitten kaivaa raivokkaasti. Hiekka lensi joka suuntaan, osuen ohikulkijoiden jalkoihin. Muutamat pysähtyivät katsomaan outoa käytöstä. Mies juoksi paikalle ja yritti vetää koiraa pois, mutta tämä ei tuntunut kuulevan mitään — sen tassut työskentelivät määrätietoisesti yhä syvemmälle.
— Mikä sinuun meni? — mies mutisi ärtyneenä ja tarttui kaulapantaan.
Silloin hiekasta tuli näkyviin jotain tummaa. Ensin hän luuli sen olevan roskaa — vanha laukku, rätti tai ehkä lelu. Mutta koira veti sen kokonaan esiin, ja kaikki ympärillä pysähtyivät.
Se oli pieni, kulunut nahkapussi. Vetoketju oli rikki, materiaali märkä ja tummunut. Koira murisi ja nuuhki sitä, ja sai sen tassullaan hieman avautumaan. Sisältä välähti jotain metallista.
Mies kumartui, kädet täristen, ja näki vanhoja ruostuneita luoteja, muutaman haalistuneen valokuvan ja pienen ristinmuotoisen riipuksen. Valokuvat olivat mustavalkoisia, ja niissä näkyi ihmisiä sotilaspuvuissa. Yhden kuvan taakse oli kirjoitettu hädin tuskin luettava päivämäärä — 1943.
Hiekkakasan ympärille oli kerääntynyt väkijoukko. Jotkut kaivoivat puhelimensa esiin kuvatakseen tilanteen, toiset kuiskailivat arvaten, mitä se voisi tarkoittaa. Mies sulki pussin varovasti, perääntyi pari askelta ja soitti poliisille.
— Hei… Luulen, että löysimme jotain vaarallista, — hän sanoi jännittyneellä äänellä.
Pian paikalle saapui auto vilkkuvaloineen. Poliisit eristivät alueen ja pyysivät ihmisiä siirtymään kauemmaksi. Yksi heistä nosti pussin käsineitä käyttäen, vilkaisi kollegaansa ja sanoi hiljaa jotain, mikä sai miehen ihon nousemaan kananlihalle.
Kävi ilmi, että löytö saattoi olla osa vanhaa sotakätköä. Asiantuntijat arvelivat, että esineet olivat kuuluneet jollekin, joka sodan aikana oli piilottanut ne kiireessä. Miksi juuri tähän paikkaan ja miksi ne tulivat esiin vasta nyt, jäi arvoitukseksi.
Ranta, joka hetki sitten oli ollut täynnä ääntä ja naurua, vaipui äkkiä hiljaisuuteen. Ihmiset poistuivat hiljaa jutellen, ja jotkut vanhemmat veivät lapsensa nopeasti pois. Vain koira, päivän tahtomaton sankari, istui omistajansa vieressä, huohotti ja katsoi merelle kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
Mutta niille, jotka näkivät tapahtuman omin silmin, se oli hetki, jonka he muistaisivat — todiste siitä, että jopa tavallisin päivä voi kätkeä hyytävän salaisuuden, haudattuna hiekan alle.