Aamu näytti lupaavan rauhalliselta ja tavalliselta. Partioautomme ajoi hitaasti pitkin valtatietä, tarkkaillen liikennettä ja ympäristöä. Ohut sumu leijui asfaltin yllä, ja maailma näytti vielä olevan puoliksi unessa. Autoja kulki harvoin; vain satunnainen rekan jylinä rikkoi hiljaisuuden.
Sitten, yhdessä hetkessä, kaikki muuttui.
Sivusilmällä huomasin taustapeilistä jotain outoa. Ensin ajattelin, että se oli laatikko tai huonekalu, joka oli pudonnut kuorma-autosta—niin joskus käy. Mutta kun pääsimme lähemmäksi, ymmärsin, ettei kyse ollut mistään sellaisesta.
Tien keskellä, yksinään kalpeassa aamunvalossa, seisoi puhtaanvalkoinen, kiiltävä arkku, jossa oli raskaat metalliset kahvat, jotka heijastivat himmeästi valoa.
Sen ympärillä ei ollut yhtään autoa, ei yhtään ihmistä, ei edes renkaanjälkiä. Vain arkku, kuin tarkoituksella jätetty siihen, että joku löytäisi sen.
Pysäytin auton, laitoin vilkkuvalot päälle ja kutsuin vahvistuksia. Rintaan hiipi outo paino—emme olleet koskaan kohdanneet mitään tällaista. Astuin ulos ja kävelin hitaasti kohti kohdetta. Vilkkuvien valojen loisteessa lakattu puu näytti siltä kuin se olisi juuri kiillotettu.
Tien pinnassa näkyi vain tuskin havaittavia jälkiä, ikään kuin arkkua olisi raahattu kymmeniä metrejä ja sitten jätetty tarkasti kaistalle. Mitään järkeä tässä ei ollut.
Muutaman minuutin kuluttua kollegat saapuivat paikalle. Katsoimme toisiamme, eikä kukaan halunnut olla ensimmäinen, joka avaisi sen. Mutta viivytellä ei voinut—jos sisällä olisi elossa oleva ihminen, meidän täytyi toimia.
Tartuin yhteen metallikahvoista. Se oli jäätävän kylmä, ja päässäni välähti ajatus: Entä jos näen jotain, mitä en koskaan pysty unohtamaan?
Kansi avautui hitaasti ja narisevasti. Sisällä oli todella ruumis—mutta ei sellainen, kuin olimme kuvitelleet. Kasvot oli peitetty mustalla kankaalla, ja rinnalla lepäsi huolellisesti aseteltuja lasten leluja: pehmokarhu, pieni leluauto ja kulunut nukke, jolta puuttui toinen käsi.
Haju oli erikoinen—ei mädäntyneen, vaan vanhan hajuveden ja pölyn sekoitus. Nostimme varovasti kankaan pois kasvoilta. Se oli nainen, ehkä nelikymppinen, pukeutunut hääpukuun. Kaulassa riippui vanha medaljonki, johon oli kaiverrettu nimikirjaimet, ja sormessa oli sormus, joka ei lainkaan sopinut muuhun asuun.
Hänen ihonsa oli kalpea, ei harmaa kuten kuolleilla, vaan lähes posliininvalkoinen. Hetkeksi minusta tuntui, että hän hengitti, mutta kukaan meistä ei uskaltanut koskea häneen.
Kutsuimme rikostutkijat paikalle. Odotellessamme sumu tiheni, ja siinä maitomaisessa verhossa arkku näytti kuin se olisi suoraan vanhasta kauhuelokuvasta—liian täydellinen, liian häiritsevä.
Myöhemmin asiantuntijat vahvistivat, että nainen oli ollut kuollut yli vuorokauden. Mutta se, miten ja miksi hän oli päätynyt keskelle autiota tietä, jäi mysteeriksi. Ei kameroita, ei silminnäkijöitä, ei jälkiä.
Siitä päivästä lähtien, aina kun partioin tuota tieosuutta, huomaan katsovani taustapeiliin useammin kuin haluaisin. Sillä sisimmässäni kalvaa ajatus: Entä jos seuraavalla kerralla näen taas sen valkoisen arkun—ja tällä kertaa se odottaa juuri minua?
Спросить ChatGPT