Hän eli aina hiljaa, huomaamattomasti. Naapureille hän oli vain ystävällinen vanha mies, joka kulki kepin kanssa, ruokki puluja ja istui tuntikausia puiston penkillä. Mutta sisällään hän kantoi vanhaa kipua — sellaista, joka ei ollut koskaan haalistunut, terävää kuin ensimmäisenä päivänä. Hänen nimeään hän ei ollut lausunut vuosikymmeniin, ja hänen valokuvansa hän piti piilossa kuluneessa nahkalompakossa, aivan kuin pelkäisi, että vieraat silmät häpäisisivät tuon muiston.

Hän oli kaksikymmentäseitsemän, kun he tapasivat. Nuori, itsevarma, rohkea hymy kasvoillaan hän uskoi, että elämässä kaiken voi korjata. Nainen oli kuin valo — älykäs, eläväinen, silmissä taivaan heijastus. Heidän rakkautensa oli äkillinen ja kaiken nielevä, mutta maailma osoittautui ankarammaksi. Muutama harkitsematon sana, loukattu ylpeys, liian myöhään saapunut kirje — ja hän lähti. Muutti kauas, jättäen jälkeensä vain muutaman jäähyväisrivin.

Mies meni naimisiin, kasvatti lapsia, teki töitä, nauroi ystävien seurassa — mutta joka ilta, yksin jäädessään, hän palasi muistoihinsa. Kukaan ei tiennyt, että kaikki nämä vuodet hän oli salaa seurannut naisen elämää, keräten satunnaisia uutisia kuin pyhiä jäänteitä.

Eräänä syksyisenä iltana tuli sähköposti. Nuorelta mieheltä, jota hän ei tuntenut. Tämä esittäytyi naisen pojaksi. Viesti oli lyhyt: «Äitini muistaa sinut. Hän puhuu usein sinusta.» Mukana oli osoite ja puhelinnumero.

Sinä yönä hän ei nukkunut. Ajatukset risteilivät, sydän löi niin kuin ei vuosiin. Aamulla hän teki päätöksen. Hän myisi kaiken, minkä voi — vanhan auton, nojatuolin, jossa oli istunut puoli elämäänsä, levyjen kokoelman, jopa kellon, jonka kollegat olivat antaneet eläkkeelle jäädessään.

Viikkoa myöhemmin hän piti käsissään lippua. Yhdensuuntaista matkaa. Hän tiesi, ettei palaisi.

Lähtöpäivänä hän puki ylleen parhaan pukunsa. Taskuun hän laittoi valokuvan — sen nuoruusvuosilta, haalistuneen ja reunasta repaleisen. Kuvassa nainen nauroi tuuleen, silmät sirrillään auringossa.

Kun lentokone nousi ilmaan, hän katsoi ikkunasta ja kuvitteli hetkeä, jolloin ovi avautuisi ja nainen kävelisi häntä kohti. Hänellä oli jopa valmiina ensimmäiset sanat.

Sitten puhelin värisi taskussa. Yksi viesti. Yksi vilkaisu näytölle — ja maailma romahti.

Teksti oli lyhyt:
«Älä tule. Äiti kuoli eilen.»

Hän luki sen yhä uudelleen, aivan kuin sanat voisivat muuttua. Mutta ne pysyivät samoina — mustina, kylminä, lopullisina.

Ulkona pilvet lipuivat ohi, mutta hän ei enää nähnyt niitä. Käsissään hän puristi yhä valokuvaa, jolle tipahti kyynel. Hän tiesi lentävänsä tyhjyyteen. Kaikki, minkä vuoksi hän oli elänyt ja toivonut, katosi sekunnissa.

Lentokone jatkoi matkaa, mutta hänen sisällään vallitsi vain hiljaisuus — hiljaisuus, jossa ei enää ole toivoa.