Kapealla, huonosti valaistulla vanhan kaupunginosan kadulla ilta oli hiljainen ja raskas, kun yhtäkkiä sen rikkoi outo, syvä metallinen ääni – kuin joku olisi iskenyt valtavalla voimalla paksuun teräslevyyn. Kaiku kiiri rapistuneiden talojen seinistä ja sai ohikulkijat kääntymään hämmästyneinä ja säikähtäneinä.
Kun katseet kohdistuivat melun lähteeseen, näky oli lähes epätodellinen. Vanhentuneen valkoisen pakettiauton katolla seisoi iäkäs mies, harmaat hiukset tuulen sekoittamina, puristaen molemmin käsin raskasta moukaria. Jokainen voimakas isku sai metallin hänen jalkojensa alla painumaan ja repeämään, kun maali ja ruostuneet metallinpalanet sinkoilivat alas asfaltille.
Katto oli jo täynnä syviä lommoja, ja tuulilasi, joka hetkeä aiemmin oli vielä ehjä, oli nyt halki kauttaaltaan. Yksi viimeinen isku murskasi sen kokonaan, hajottaen sen sadoiksi pieniksi sirpaleiksi. Oli selvää, ettei mies vain rikkonut ajoneuvoa – hän purki jokaiseen iskuun kaiken vuosien aikana kertyneen tuskan ja raivon.
Iskujen välissä hän huusi jotain, mutta käheä, murtunut ääni teki sanoista käsittämättömiä. Toiset kuulostivat anomuksilta, toiset kirouksilta. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Jotkut ohikulkijat kuvasivat tapahtumaa puhelimillaan, toiset olivat jo soittaneet poliisille.
Muutaman minuutin kuluttua poliisiauton sireenit rikkoivat jännittyneen hiljaisuuden. Partio pysähtyi äkisti, ja kaksi poliisia hyppäsi ulos. He lähestyivät varovasti, huudellen miehelle, mutta tämä ei reagoinut. Vasta kun toinen poliiseista tarttui hänen käsivarteensa, hän pysähtyi.
Moukari putosi maahan kumahduksella. Mies, kuin kaikki voimat olisi jätetty hänen kehostaan, lysähti raskaasti katukiveykselle, peitti kasvonsa käsillään ja alkoi hiljaa nyyhkyttää. Hän ei yrittänyt paeta eikä vastustella – vain istui ja vapisi.
Poliisit kyykistyivät hänen viereensä ja alkoivat kysellä: miksi hän tuhosi pakettiauton, kenen se oli, oliko joku loukkaantunut. Mies, nostamatta katsettaan, alkoi hitaasti puhua.
Hänen äänensä värisi, mutta jokainen sana oli täynnä katkeruutta. Pakettiauto, hän kertoi, oli hänen – ja viimeiset kaksi vuotta se oli ollut hänen ainoa kotinsa. Ennen hänellä oli ollut perhe, asunto ja vakituinen työ. Mutta sarja tragedioita oli riistänyt häneltä kaiken: vaimon sairaus, hänen kuolemansa, työpaikan menetys. Pakettiautosta oli tullut hänen turvapaikkansa, väline satunnaisiin töihin ja paikka, jossa hän säilytti kaiken, mitä hänelle oli jäänyt.
Muutamaa päivää aiemmin moottori oli hajonnut. Korjaus olisi maksanut enemmän kuin hän koskaan voisi maksaa. Mutta pahin tapahtui edellisenä yönä – joukko nuoria oli murtautunut sisään, tuhonnut sisätilat ja varastanut viimeiset muistot hänen edesmenneestä vaimostaan: vanhan valokuva-albumin ja mekon, jota tämä oli pitänyt heidän hääpäivänsä vuosipäivänä.
Kun hän aamulla näki tyhjän auton, josta puuttuivat hänen kalleimmat muistonsa, jokin hänessä murtui. Auto ei ollut enää koti, vaan tyhjä kuori, täynnä tuskaa. Hän päätti tuhota sen omin käsin, isku iskulta, kunnes viimeinenkin jälki siitä, mitä hän oli menettänyt, oli poissa.
Poliisit kuuntelivat hiljaa. Heidän silmissään ei ollut tuomiota, vain myötätunnon varjo. Toinen heistä käänsi jopa katseensa pois, ikään kuin salatakseen oman liikutuksensa.
Mies istui katse tiukasti suunnattuna halkeilleeseen asfalttiin. Ja tuntui siltä, että jokaisen katon lommoutumisen myötä katkesi myös yksi kahle, joka sitoi hänet menneisyyteen. Ehkä juuri tuhoamalla pakettiautonsa hän oli ottanut ensimmäisen askeleen kohti uutta elämää – ilman moukaria käsissään, mutta toivossa, että edessä voisi vielä olla valoa.