Kun veljeni kertoi aikovansa ottaa äitimme mukaan lomalle, en voinut uskoa korviani. Vuosien ajan hän ei ollut osoittanut erityistä kiinnostusta häntä kohtaan — vain satunnaisia puheluita juhlapyhinä ja muutama kohteliaisuus perhetapaamisissa. Ja yhtäkkiä — halu ilahduttaa häntä, viettää aikaa yhdessä.
Tiesin, että hänen vaimonsa ei ollut innoissaan ideasta. Hän oli aina pitänyt matkustamista vanhemman ihmisen kanssa taakkana: liikaa huolta, liikaa rajoituksia, liikaa kustannuksia. Mutta veljeni piti päänsä. Kun äiti kuuli uutisen, hänen silmänsä kirkastuivat. Tämä oli harvinainen tilaisuus päästä pois arjesta ja nähdä jotain uutta.
Pakkasimme yhdessä hänen tavaransa: hänen suosikkivillapeittonsa, mukavat vaatteet, välttämättömät lääkkeet. Saatoin heidät lentokentälle, halasin häntä tiukasti ja toivotin hyvää matkaa.
Puolen tunnin kuluttua puhelimeni soi.
— Äiti? Eikö teidän pitäisi olla jo ilmassa?
— Ei… he lähtivät ilman minua.
Aluksi en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Hän selitti, että lähtöselvityksessä käly oli sanonut hoitavansa ensin «paperit» ja palaavansa sitten hänen luokseen. Mutta hän ei koskaan palannut. Äiti jäi odotussaliin katsomaan kelloa ja toivomaan, että joku kutsuisi hänet. Sitten hän nosti katseensa lentokoneen ikkunaan ja näki heidät — veljeni ja hänen vaimonsa — istumassa paikoillaan valmiina lähtöön.
Juoksin takaisin lentokentälle. Kun löysin äidin, hän istui nurkassa matkalaukun vieressä, yhä takki päällä, silmät itkemisestä punaisina. Sisälläni jokin murtui. Tämä ei ollut vain hylkäämistä — tämä oli harkittua julmuutta.
Myöhemmin sain tietää koko totuuden. Käly oli valehdellut veljelleni, että äiti oli jo koneessa, mutta istui eri paikassa. Hän uskoi häntä, tarkistamatta asiaa. Täydellinen suunnitelma: päästä «rasitteesta» viikoksi ja silti näyttää huolehtivalta miniältä.
Päätin toimia. En räjähtänyt heti — seuraavana päivänä soitin veljelleni. Rauhallisesti kerroin kaiken: kuinka äiti oli istunut yksin, kuinka ihmiset katsoivat häntä säälinsekaisesti, kuinka hän yritti soittaa hänelle. Hän oli hiljaa ja kysyi sitten:
— Oletko varma?
Vastauksen sijaan lähetin hänelle valokuvan — äiti lentokentällä, matkalaukku vierellään, kyyneleet silmissä. Hän ei kysynyt enää mitään.
Mutta en pysähtynyt siihen. Soitin sukulaisille ja perheystäville, kerroin jokaisen yksityiskohdan. Skandaali levisi nopeasti. Käly yritti puolustautua väittäen, että «asiat eivät olleet niin», mutta kukaan ei uskonut häntä.
Siitä lähtien äiti vietti kaikki juhlat ja perhetapaamiset minun luonani. Veljeni ja hänen vaimonsa suljettiin pois läheisestä piiristämme. Kun hän yritti pyytää anteeksi, sanoin hänelle suoraan:
— Voit antaa hänelle anteeksi, jos haluat. Mutta äiti ei koskaan unohda. Enkä minäkään.
He oppivat kantapään kautta, että kun petät ne, jotka rakastavat sinua eniten, seuraukset palaavat aina. Ja joskus hinta on paljon suurempi kuin osaat kuvitella.