Hääpäiväni piti olla täydellinen — aamun valo siivilöityi pehmeästi ikkunoista ja kosketti hääpukua, jonka olin valinnut kuukausien etsinnän jälkeen. Valkoiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, taustalla soi huolella valittu musiikki, ja ympärilläni olivat ihmiset, joita rakastan eniten. Astelin kohti alttaria varmana siitä, että elin elämäni onnellisinta hetkeä. Mutta se oli vasta tarinan alku, tarinan, jota en olisi koskaan halunnut kokea.

Aivan aamusta lähtien jokin tuntui oudolta. Ilmassa leijui näkymätön jännitys, kuin varjo, joka hitaasti kulkee kirkkaasti valaistun näyttämön poikki. Sanoin itselleni, että kyse oli vain hermoilusta — tavallisesta morsiameen iskevästä jännityksestä juuri ennen lupauksia. Mutta syvällä sisimmässäni tiesin, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.

Vihkiminen alkoi kauniisti. Katsoin tulevaa aviomiestäni silmiin, ja koko muu maailma katosi. Jokaisella lausumallamme sanalla oli painoarvoa, jokainen tavu tuntui ikuiselta. Sitten yhtäkkiä — matala, raskas ääni rikkoi hiljaisuuden. Se ei ollut kaupungin tavallista taustamelua. Se oli hidas, syvä… melkein teatraalinen.

Vieraat alkoivat kuiskia, jotkut kääntyivät katsomaan. Silloin näin sen — suuren mustan ruumisauton, joka pysähtyi suoraan kirkon eteen. Sydämeni valahti pohjaan. Ensin ajattelin, että kyseessä oli absurdi sattuma. Mutta sisälläni jokin jo tiesi… ettei se ollut sattumaa.

Ruumisauton ovet avautuivat hitaasti, ja ulos astui anoppini. Hän oli pukeutunut kokonaan mustaan, hunnusta hansikkaisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut iloa eikä ylpeyttä, vaan kylmä, lähes voitonriemuinen hymy, joka sai vereni jäätymään. Hän käveli hitaasti, itsevarmasti, kuin näyttelijä astuisi lavalle näytelmän dramaattisimmalla hetkellä.

Hänen käsissään oli pieni musta laatikko. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kuiskaukset vaikenivat. Jopa pappi pysähtyi hetkeksi. Hän astui alttarin eteen sanomatta sanaakaan ja laski laatikon aivan meidän viereemme. Polveni tärisivät. Mieheni kasvoille nousi selvä ärtymys, mutta hänkin pysyi vaiti.

Sitten hän puhui — kovalla äänellä, jotta kaikki kuulivat:
— «Ennen kuin yhdistätte elämänne, muistakaa: elämä ei ole vain iloa. Se on myös menetystä.»

Hänen sanansa putosivat kuin tuomio. Sitten hän avasi laatikon… ja kirkossa kuului hämmästyksen huokaus. Sisällä oli valokuva miehestäni ja hänen nyt edesmenneestä isästään heidän hääpäivänään, kehystetty surunauhan kanssa, ja sen vieressä — kuihtunut kukka.

Jähmetyin paikoilleni. Tämä ei ollut vain outo ele — se oli harkittu, synkkä muistutus kuolemasta päivänä, jolloin meidän piti juhlia rakkautta ja elämää. Miksi hän teki sen? Halusiko hän varjostaa ilomme? Palauttaa pojalleen surun muiston? Vai… kertoa minulle, että tässä perheessä iloon liittyy aina kipua?

Jotkut vieraat itkivät hiljaa, toiset käänsivät katseensa pois. Mieheni yritti ottaa laatikon, mutta hänen äitinsä veti sen takaisin ja sanoi:
— «Antakaa sen olla tässä. Jotta ette koskaan unohtaisi, että jokaisen ‘kyllä’-sananne jälkeen tulee koetus.»

Me jatkoimme seremoniaa, mutta taika oli kadonnut. Nauru oli vaimeaa, musiikki kuulosti tummemmalta, ja jokaisessa kuvan otossa siitä päivästä näkyy ikuisesti ruumisauto kirkon edessä.

Ja pahinta? En vieläkään tiedä, oliko tämä hänen kieroutunut tapansa osoittaa välittämistä… vai kylmästi suunniteltu kosto.