Sen piti olla tavallinen lento. Vain kaksi tuntia istumista – kuvittelin jo, kuinka astuisin ulos viileään iltaan, menisin kotiin ja unohtaisin koko matkan. Mutta kaikki meni pieleen melkein heti nousun jälkeen.
Vieressäni istui nuori nainen. Ensin hän vaikutti tavalliselta – urheiluvaatteet, hiukset sidottuina, neutraali ilme. Mutta muutaman minuutin kuluttua kävi selväksi, että hän piti koko matkustamoa omana henkilökohtaisena tilanaan.
Ensin hän riisui sukat ja heitti ne välinpitämättömästi sivuun. Ilmaan levisi heti pistävä, epämiellyttävä haju, mutta yritin olla reagoimatta. Sitten hän alkoi syödä äänekkäästi – kaivoi laukustaan ruokarasian ja söi kuin olisi osallistunut kilpailuun siitä, kuka pureskelee kovimpaan ääneen.
Mutta se oli vasta alkua. Yhdessä vaiheessa hän ojentautui laiskasti ja – aivan kuin testatakseen kärsivällisyyttäni – nosti paljaan jalkansa suoraan tyhjän edessäni olevan istuimen tarjotinpöydälle. Jalka näytti siltä, ettei se ollut nähnyt vettä eikä saippuaa päiviin, ja haju… se oli niin voimakas, että minua alkoi yököttää. Tajusin, etten voisi enää vain istua ja sietää.
Nojauduin hänen puoleensa ja pyysin kohteliaasti mutta päättäväisesti laskemaan jalkansa ja ajattelemaan muita matkustajia. Anteeksipyyntöä? Ei merkkiäkään. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi kylmästi:
— Istuin on tyhjä, voin tehdä mitä haluan.
Sisälläni kiehui. En ole riidanhaluinen ihminen, mutta tällaisen piittaamattomuuden nieleminen oli mahdotonta. Tiesin, ettei puhuminen auttaisi – tarvittiin teko, jota hän ei voisi ohittaa.
Suunnitelma syntyi sekunneissa. Avasi yläpuolellani olevan ilmanvaihtosuuttimen täysille ja suuntasin kylmän ilmavirran suoraan hänen jalkaansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän huomasi sen ja kurtisti kulmiaan, mutta yritti olla välittämättä. Silloin siirryin seuraavaan vaiheeseen – avasin kivennäisvesipullon ja annoin muutaman pisaran tipahtaa pöydälle. Sitten liu’utin pari jääpalaa aivan siihen, missä hänen jalkansa oli ollut.
Reaktio oli välitön. Hän nykäisi jalkansa pois, päästi pienen yllättyneen huudahduksen ja kiinnitti hetkessä puolen matkustamon huomion. Yhtäkkiä kymmenet katseet kohdistuivat meihin. Hänen ilmeessään oli sekä vihaa että noloutta, mutta sanaa «anteeksi» ei kuulunut. Hän laski jalkansa lattialle ja vietti loppulennon hiljaa puhelintaan selaillen.
Yllättävintä tapahtui laskeutumisen jälkeen. Kun matkustajat poistuivat, kuulin kahden ihmisen takanani kuiskaavan:
— Näitkö, miten hän pani hänet ruotuun? Juuri noin pitää toimia tuollaisten kanssa.
Nuo sanat tuntuivat hiljaiselta voitolta. En siksi, että olisin halunnut nöyryyttää ketään, vaan siksi, että uskon kunnioituksen julkisissa tiloissa olevan sääntö, ei poikkeus. Ja jos joku ylittää rajan, joskus on muistutettava – kohteliaasti tai ei – ettei maailma pyöri hänen ympärillään.
Tuo lento jää mieleeni pitkäksi aikaa. Ei ikkunanäkymän tai lentotarjoilun vuoksi, vaan siksi, miten yksi pieni tilanne paljasti totuuden ihmisten röyhkeydestä – ja miten vähän kylmää ilmaa ja muutama jääpala voi palauttaa rauhan koko matkustamoon.
Joskus peruskunnioituksen puolustamiseen tarvitaan vain rohkeutta toimia. Ja sinä päivänä kaikki koneessa ymmärsivät yhden asian: myös matkustajien kärsivällisyydellä on rajansa.