Aurinko poltti autiomaata armottomasti. Ilma väreili kuumuudesta, hiekka paahtoi jalkojen alla ja tuuli nostatti pieniä pyörteitä heidän ympärilleen, kuin yrittäen ajaa heidät pois.

He eivät olleet tulleet paikalle kunnian tai vanhojen legendojen takia. Tarkoitus oli yksinkertainen: kaivaa syvä kuoppa vanhan vesilinjan löytämiseksi, josta kylän vanhus oli kertonut. Ei aarrekarttaa. Ei lupauksia rikkaudesta. Vain kaksi lapiota, vähän vettä ja toivo ansaita rahaa.

Toinen miehistä pyyhki hien otsaltaan.

— Vielä puoli tuntia… sitten lähdetään. Täällä ei ole mitään.

Toinen iski lapionsa taas kovaan maahan.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi terävä metallinen ääni.

KLANG.

Molemmat jähmettyivät.

— Kuulitko?!

— Se ei ollut kivi…

He polvistuivat heti ja alkoivat kaivaa käsillään hiekkaa pois. Kerros kerrokselta maan alta paljastui tasainen pinta.

Kivinen laatta.

Suuri, raskas ja täynnä outoja kaiverruksia. Reunoihin oli hakattu kasvoja, jotka näyttivät tuijottavan heitä suoraan silmiin.

— Meidän pitäisi peittää tämä ja lähteä, ensimmäinen kuiskasi.

— Ei ennen kuin katsomme, mitä alla on.

He työnsivät sorkkaraudan laatan alle. Se vastusti pitkään, kunnes liikahti raskaalla rahinalla.

Syvyydestä nousi jäätävä ilmavirta.

Ei tavallinen viileys.

Se oli sellaisen paikan kylmyys, johon valo ei ollut päässyt vuosisatoihin.

Laatan alta paljastui kapea portaikko alas.

Miehet katsoivat toisiaan.

— Ehkä meidän pitäisi kutsua muitakin…

— Ja jakaa kaikki? Mennään.

He sytyttivät taskulamput ja alkoivat laskeutua.

Kiviportaat jatkuivat syvälle pimeyteen. Seinissä oli kummallisia kuvia: naamioituja ihmisiä, hahmoja kädet koholla ja aurinko, jonka yli oli vedetty musta ympyrä.

— Minulla on huono tunne tästä…

— Jatka vain.

Ilma muuttui raskaaksi. Jokainen askel kaikui oudosti, kuin joku olisi kulkenut heidän takanaan.

He kääntyivät nopeasti.

Ei ketään.

Vain pimeys.

Lopulta portaat päättyivät.

Heidän eteensä avautui valtava sali. Taskulamppujen valo ei yltänyt perälle asti. Kun valo osui ensimmäisiin pylväisiin, molempien hengitys pysähtyi.

Kultaa.

Kaikkialla.

Ihmisten ja eläinten patsaita täydessä koossa. Rubiineilla koristeltuja naamioita. Arkkuja täynnä kolikoita. Kruunuja, ketjuja, koruja ja jalokiviä.

Kaikki oli koskematonta.

Kuin omistajat olisivat lähteneet vasta eilen.

— Me olemme rikkaita… ensimmäinen kuiskasi.

Toinen avasi jo lähimmän arkun.

Sisällä loisti jalokiviä kaikissa väreissä.

— Tämä ei voi olla totta…

— Ota niin paljon kuin jaksat!

He alkoivat täyttää laukkujaan kiireellä. Kolikot helisivät lattialle.

Sitten salin syvyydestä kuului ääni.

Askel.

Yksi ainoa.

Raskas.

Miehet pysähtyivät.

— Oliko se sinä?

— En liikkunut…

Toinen askel.

Lähempänä.

Taskulamput tärisivät heidän käsissään. He suuntasivat valon pimeyteen.

Ei mitään.

Kolmas askel.

Sitten neljäs.

Hidas. Rauhallinen. Varma.

Kuin jokin tiesi jo, ettei heillä ollut pakotietä.

— Kuka siellä on?! toinen huusi.

Ei vastausta.

Vain uusi askel.

Yhtäkkiä seinillä syttyi satoja sinertäviä liekkejä kivimaljoihin.

Koko sali valaistui.

Ja silloin he näkivät sen.

Pylväiden välissä seisoi pitkä hahmo kultaisessa naamiossa.

Liikkumatta.

Liian liikkumatta ollakseen ihminen.

— Juokse… ensimmäinen kuiskasi.

Toinen ei pystynyt liikkumaan.

Hahmo nosti hitaasti päätään.

Naamion alta loistivat silmät.

Elävät silmät.

Askel.

Sitten hahmo alkoi kävellä heitä kohti.

Se riitti.

Molemmat syöksyivät pakoon. Laukut putosivat lattialle, kolikot levisivät kaikkialle. He juoksivat portaita ylös, kaatuivat, raapivat kätensä verille ja haukkoivat henkeä.

Takaa kuului yhä samat askeleet.

Hitaat.

Ne eivät nopeutuneet.

Kuin pelko olisi juossut niiden puolesta.

He syöksyivät ulos ja kaatuivat hiekalle.

Aurinko paistoi edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

— Sulje se! Nyt heti!

He työnsivät kivilaatan takaisin paikalleen ja peittivät sen hiekalla käsin ja lapioilla.

Sitten he pakenivat.

Samana iltana nousi valtava hiekkamyrsky, joka peitti koko alueen.

Seuraavana päivänä he palasivat muiden ihmisten, köysien ja työkalujen kanssa.

Mutta mitään ei löytynyt.

Ei kuoppaa.

Ei laattaa.

Ei jälkiä.

Kuin autiomaa olisi pyyhkinyt kaiken pois.

Toinen miehistä ei koskaan puhunut tapahtuneesta enää sanaakaan. Toinen palasi vuosien ajan etsimään kadonnutta sisäänkäyntiä.

Ennen kuolemaansa hän toisti aina saman lauseen:

— Emme löytäneet aarretta… me herätimme vartijan.

Entä sinä… uskaltaisitko mennä sinne toisen kerran?