Punainen helikopteri laskeutui hitaasti paksun harmaan sumun läpi. Roottorin lavat repivät jäistä ilmaa niin kovalla äänellä, että omatkin ajatukset tuntuivat kypärän sisällä kaukaisilta. Heidän allaan avautui loputon valkoinen autiomaa — kylmä, hiljainen ja eloton. Ei lintuja. Ei jälkiä. Ei pienintäkään merkkiä elämästä.

— Koordinaatit vahvistettu, pilotti sanoi.
— Laskeutuminen kymmenen sekunnin kuluttua.

— En pidä tästä paikasta, yksi teknikoista mutisi katsoessaan ulos.

— Se on vain jäätä. Rauhoitu.

Mutta se ei ollut tavallista jäätä.

Heti kun laskuteline kosketti pintaa, ilmassa kuului outo ääni. Se ei ollut räjähdys. Ei tuuli. Ei metallin kirskunta.

Se oli matala ja raskas jylinä… kuin jokin valtava olisi heräämässä syvältä maan alta.

— Kuulitko tuon?
— Kuulin.
— Mikä se oli?!

Ovet avattiin. Jäätävä ilma syöksyi sisään kuin isku kasvoihin. Ryhmä astui ulos, purki varusteita ja tarkisti laitteita. Mutta muutamassa sekunnissa kaikki muuttui.

Ensimmäisenä huusi viestintäoperaattori.

— Tuolla! Katsokaa tuonne!

Kaikki kääntyivät.

Lumiverhon takana kohosi valtavia hahmoja. Jättimäisiä kivikasvoja, jotka olivat jäätyneet vuorenrinteisiin. Kolme suunnatonta patsasta seisoi kaukana toisistaan kuin muinaisen portin vartijat.

Niiden silmät olivat suljettuina. Kasvoja peittivät lumi ja halkeamat. Silti niissä oli jotain pelottavan elävää.

— Tämä ei voi olla mahdollista… geologi kuiskasi.
— Täällä ei pitäisi olla mitään!
— Ovatko koordinaatit väärät?
— Eivät. Ne ovat tarkat.

Tuulenpuuska nostatti lunta. Hetken ajan näytti siltä kuin yksi patsaista olisi liikuttanut päätään.

— Kaikki takaisin helikopteriin! Heti nyt! retkikunnan johtaja huusi.

Mutta paniikki oli jo alkanut.

Yksi miehistä lähti juoksemaan, liukastui jäällä ja kaatui kovaa. Kaksi muuta pudotti laatikot ja perääntyi. Yksi jäi paikoilleen täysin liikkumattomaksi.

Sitten jylinä kuului uudelleen.

Tällä kertaa voimakkaampana.

Jää heidän jalkojensa alla tärisi. Helikopterin runko vapisi niin rajusti, että katosta putosi huurretta.

— Käynnistä kone! Nyt heti!
— Moottori on jo käynnissä!

Pilotti tuijotti mittaristoa kädet vapisten.

Kompassi pyöri ympyrää. Navigointi katosi. Näytöt vilkkuivat häiriöitä. Ulkolämpötila nousi yhtäkkiä kahdeksalla asteella.

Etelämantereella.

Muutamassa sekunnissa.

— Tämä on mahdotonta… pilotti toisti.

Mutta pahin oli vasta alkamassa.

Yksi tutkijoista, noin viisikymppinen mies, nosti hitaasti kätensä kohti keskimmäistä patsasta.

— Katsokaa… sen silmiä…

Kaikki pysähtyivät.

Jättiläisen kasvoja peittänyt ohut jääkerros alkoi murentua ja pudota alas. Hitaasti. Lähes äänettömästi.

Sen alta paljastuivat tummat, tyhjät silmäkuopat.

Mies horjahti taaksepäin, kaatui selälleen ja alkoi ryömiä pois pitäen katseensa patsaassa.

— Ei… ei… se katsoo meitä…

— Nouse ylös! joku huusi.

Mutta hän vain jatkoi peruuttamista ja raapi jäätä hanskoillaan.

Sitten hänen rintaansa kiinnitetty kamera irtosi ja putosi maahan.

Juuri se tallensi jotain, mistä kukaan ei myöhemmin halunnut puhua.

Kamera makasi vinossa. Se kuvasi lunta, pakenevien ihmisten jalkoja ja valtavan patsaan alaosaa. Huutoja kuului kaikkialta.

— Nopeammin!
— Missä pilotti on?!
— Se liikkuu!
— Älä katso sinne!

Sitten kuvaan ilmestyi halkeama jäähän.

Ohut viiva kulki patsaan juurelta kohti helikopteria. Sitten toinen. Ja kolmas.

Jää alkoi aueta, kuin jokin yrittäisi päästä ulos sisältäpäin.

Yhteys katkesi.

Kuva tärähti.

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten kamera tallensi jotain, jota asiantuntijatkin kieltäytyivät kommentoimasta.

Lumesta patsaan juurelta nousi käsi.

Se ei ollut ihmisen käsi.

Sormet olivat liian pitkät. Pinta näytti kiveltä. Mutta se liikkui.

Hitaasti sormet sulkeutuivat… ja avautuivat jälleen.

Kuin se olisi tuhansien vuosien jälkeen muistanut, miten se tehdään.

Tallenne päättyi siihen.

Virallinen raportti retkikunnasta oli vain kahden sivun mittainen.

“Laiterikko. Äärimmäiset sääolosuhteet. Tehtävä keskeytetty.”

Ei sanaakaan patsaista.

Ei sanaakaan jylinästä.

Ei sanaakaan kädestä jään alla.

Viikkoa myöhemmin alueen koordinaatit katosivat julkisista kartoista. Ilmatila suljettiin. Satelliittikuvat korvattiin vanhoilla pilvikuvilla.

Liian monta sattumaa samaan aikaan.

Myöhemmin yksi ryhmän jäsen antoi nimettömän haastattelun. Hänen äänensä oli muutettu ja kasvonsa peitetty.

— Luulimme menevämme tutkimaan jäässä olevaa poikkeamaa. Todellisuudessa meidät lähetettiin testiksi.

— Testiksi mille?

Pitkä hiljaisuus.

— Tätä paikkaa eivät rakentaneet ihmiset.

Yhteys katkesi heti.

Vuosia on kulunut. Joskus internetiin ilmestyy lyhyitä pätkiä samasta videosta. Ne poistetaan tunneissa. Joskus minuuteissa.

Yhdessä viimeisimmistä kuvista näkyy jotain karmivaa.

Keskimmäinen patsas ei enää katso suoraan eteenpäin.

Sen pää on hieman kallistunut.

Kuin se tarkkailisi kaikkia, jotka saapuivat sinne sinä päivänä.

Kuin se odottaisi heidän palaavan.

Sano rehellisesti… jos sinulle tarjottaisiin miljoona euroa matkasta sinne, lähtisitkö?

Vai onko joitakin ovia parempi olla koskaan avaamatta