Aluksi hän ei edes ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa.

Ovella seisoi mies. Pitkä, tummassa puvussa, hieman hengästynyt — kuin olisi juossut koko matkan. Hiukset olivat sekaisin, solmio vinossa, ja hänen katseensa… se oli suunnattu vain yhteen ihmiseen.

Häneen.

— Emma… — hän henkäisi, kuin peläten kaiken olevan vain unta.

Sali hiljeni.

Musiikki soi yhä, mutta se tuntui kaukaiselta. Ihmiset vilkuilivat toisiaan, kuiskivat. Jotkut eivät uskoneet silmiään.

Emma otti askeleen eteenpäin.

Sitten toisen.

— Isä?.. — hänen äänensä värisi, lähes kuulumattomana.

Mies nyökkäsi. Ja hänen kasvoillaan välähti jotain… jotakin, mitä ei voi teeskennellä. Syyllisyyttä, kipua ja syvää rakkautta.

Hän polvistui heti ovensuuhun.

— Anteeksi… — hän sanoi käheästi. — Olin vähällä myöhästyä…

Emma ei enää kestänyt.

Hän juoksi.

Pienet kengät kopisivat lattiaa vasten, mekko hulmahti — ja hetkessä hän oli hänen sylissään, halaten niin tiukasti kuin vain pystyi, kuin peläten tämän katoavan.

— Luulin… että et tule… — hän nyyhkytti.

— Lupasin tulla, — mies kuiskasi ja puristi häntä lujasti. — Ja minä pidän lupaukseni… vaikka joskus tie niihin on vaikeampi kuin pitäisi…

Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Jopa Melissa, joka hetki sitten oli pilkannut, seisoi nyt vaiti, ymmällään.

Emman äiti seisoi seinän vieressä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan — mutta tällä kertaa ne eivät olleet surun kyyneleitä.

Ne olivat helpotuksen.

Musiikki vaihtui.

Hidas, pehmeä sävel täytti tilan.

Mies nousi ylös ja otti Emman kädestä.

— Saanko tämän tanssin? — hän kysyi hiljaa.

Emma nyökkäsi.

Ja silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Ihmiset väistyivät.

Ensin varovasti. Sitten lähes itsestään, kuin kaikki olisivat ymmärtäneet, että tämä hetki kuului vain heille.

He astuivat salin keskelle.

Valo kohdistui heihin.

Mies laski toisen kätensä Emman olkapäälle, toisen piti kiinni hänen pienestä kädestään.

Ja he alkoivat tanssia.

Ei täydellisesti. Ei varmasti.

Mutta aidosti.

— Katso…
— Hän tuli sittenkin…
— Hän ei odottanut turhaan…

Emma hymyili kyynelten läpi.

Hän pyöri kuten muutkin lapset.

Mutta nyt — hän ei ollut yksin.

Yhtäkkiä mies kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Tiedätkö… tänään olin vähällä menettää tärkeimmän asian elämässäni…

Emma katsoi häntä.

— Minkä?..

Hän katsoi suoraan hänen silmiinsä.

— Sinut.

Musiikki hidastui.

Ja sitten…

ovi avautui uudelleen.

Tällä kertaa rajusti.

Kynnyksellä seisoi kaksi miestä univormuissa.

Heidän katseensa oli kylmä ja suora.

— Meidän täytyy puhua kanssanne, herra, — toinen sanoi tiukasti.

Musiikki pysähtyi.

Emma puristi hänen kättään lujemmin.

— Isä?.. — hän kuiskasi.

Mies suoristautui hitaasti.

Hänen ilmeensä muuttui hetkeksi.

Vain hetkeksi — mutta tarpeeksi, jotta kaikki ymmärsivät:

hän oli odottanut tätä.

Hän puristi tyttärensä kättä.

Ja sanoi hiljaa:

— Mitä tahansa nyt tapahtuukaan… muista yksi asia…

Hän piti tauon.

Sali pidätti hengitystään.

— En tullut tänne vain tanssimaan…

…ja se, mitä hän sanoi seuraavaksi, muutti kaiken.