Hän jähmettyi.

Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin jokin muu voisi kuulla sen… jokin, joka oli jo asunnossa.

— “K-kuka sinä olet?..” hän kuiskasi.

Hiljaisuus.

Sellainen hiljaisuus, joka alkaa murtaa mieltä.

— “Sanoin jo… älä käänny.”

Ääni madaltui. Karkeutui. Se ei ollut enää inhimillinen.

Hän puristi kätensä nyrkkiin, kunnes sattui.

Tämä ei ole unta.

Jossain asunnon perällä ovi narahti.

Hiljaa. Varovasti.

Mutta hän tiesi — hän asui yksin.

Oli aina asunut yksin.

— “Et ole enää yksin…” ääni kuiskasi, kuin lukien hänen ajatuksiaan.

Hän sulki silmänsä tiukasti.

Älä käänny. Älä käänny. Älä käänny.

Mutta mieli alkoi jo kuvitella.

Mitä hänen takanaan oli?

Se koira?

Vai jokin, joka vain näytti siltä?

Hän muisti silmät.

Tyhjät. Syvät. Liian tietoiset.

Eläimet eivät katso niin.

Niin katsoo jokin… kun se tunnistaa sinut.

— “Etkö muista minua?” ääni sanoi uudelleen.

Nyt kauempaa.

Tai… liikkeessä?

Lattia narahti.

Hänen takanaan.

Vasemmalla.

Sitten oikealla.

Se kiersi häntä.

Hitaasti.

— “Olen aina ollut täällä…”

Kuiskaus levisi koko huoneeseen.

Hän ei kestänyt enää.

— “LOPETA!” hän huusi.

Ja heti—

hiljaisuus.

Täydellinen. Raskas hiljaisuus.

Ei hengitystä.

Ei liikettä.

Ei mitään.

Hän seisoi liikkumatta.

Sekunti.

Kaksi.

Viisi.

Ja sitten…

seinälle hänen eteensä—

ilmestyi varjo.

Ei hänen.

Liian suuri.

Liian venynyt.

Ja… neljällä jalalla.

Hän tuijotti sitä räpäyttämättä.

Varjo nosti hitaasti päätään.

Täsmälleen samalla tavalla kuin aiemmin.

Epäluonnollisen hitaasti.

Ja sitten, hänen takanaan—

— “Nyt… voit kääntyä.”

Kaikki hänen sisällään huusi, ettei.

Mutta hän teki sen.

Hitaasti.

Kuin liikkuen veden läpi.

Ja näki—

ei mitään.

Keittiö oli tyhjä.

Täysin.

Paitsi…

katossa.

Suoraan hänen yläpuolellaan.

Jälkiä.

Tuoreita.

Syviä.

Kuin jokin raskas olisi juuri seissyt siellä.

Hän astui taaksepäin—

ja astui jonkin pehmeän päälle.

Sydän pysähtyi.

Hän katsoi alas.

Kulho.

Koiran ruokakulho.

Tyhjä.

Mutta…

hänellä ei ollut koskaan ollut koiraa.

Ei koskaan.

Hänen kätensä alkoivat täristä.

— “Onko sinulla nälkä?..” ääni kuiskasi.

Tällä kertaa—

suoraan hänen edessään.

Hän nosti katseensa nopeasti.

Ja ikkunan heijastuksesta…

hän näki sen.

Itsensä.

Ja takanaan—

hahmon.

Valtavan.

Pitkällä kuonolla.

Silmät, jotka hehkuivat… eivät heijastaneet valoa—

vaan tuottivat sitä.

— “Sinä kutsuit minut…” ääni sanoi lähes lempeästi.

— “Minä… en…” hän henkäisi.

Heijastuksessa oleva hahmo… hymyili.

Kyllä.

Se hymyili.

— “Jätit oven auki.”

Hän jähmettyi.

Oven.

Hän muisti.

Aiemmin illalla…

hän todella—

oli jättänyt sen auki.

Vain sekunniksi.

Hetkeksi.

Mutta—

— “Se riitti.”

Valo välähti.

Kerran.

Toisen kerran.

Ja sammui.

Pimeys nielaisi kaiken.

Tiheä.

Elävä.

Ja siinä pimeydessä—

hän kuuli askeleita.

Ei ihmisen.

Hitaita.

Raskaita.

Hänen yläpuolellaan.

Katossa.

töm…

töm…

töm…

Hän ei hengittänyt.

Ei liikkunut.

Ei ollut olemassa.

Ja sitten—

aivan hänen kasvojensa vieressä—

kuiskaus:

— “Nyt… näetkö?..”

Ja pimeydessä—

silmät avautuivat.

Eivät hänen.

Liian lähellä.

Ja sillä hetkellä hän ymmärsi—

oli jo liian myöhäistä.

Koska hänen takanaan—

hyvin hiljaa—

ulko-oven lukko naksahti.

Itsestään.

Ja asunnossa…

hän ei ollut enää yksin.

Ja se, mikä siellä oli…

tiesi jo hänen nimensä.

— “…Olen odottanut sinua.”