Tytöt eivät olleet yhdistyneet vain kallon luiden kautta, vaan he jakoivat myös tärkeän aivolaskimon, joka oli elintärkeä kummallekin. Vanhemmille tämä merkitsi pitkän ja epävarman matkan alkua — jokainen päivä täyttyi huolesta, mutta myös toivosta.
Ensimmäiset kuukaudet kuluivat jatkuvassa lääkärien seurannassa. Asiantuntijat eri aloilta analysoivat kuvia, pitivät neuvotteluja ja etsivät turvallisinta mahdollista ratkaisua. Osa lääkäreistä piti leikkausta liian riskialttiina, kun taas toiset uskoivat, että se oli ainoa mahdollisuus antaa tytöille mahdollisuus itsenäiseen elämään. Jokainen päätös vaati tarkkaa harkintaa.
Samaan aikaan perheen arki oli kaikkea muuta kuin tavallista. Yksinkertaisetkin asiat vaativat erityistä varovaisuutta, ja vanhemmat elivät jatkuvassa jännityksessä. Vaikka tarina kosketti ihmisiä ympäri maailmaa ja perhe sai paljon tukea, todellinen elämä koostui hiljaisesta kamppailusta ja jatkuvasta epävarmuudesta.
Lähes vuoden kuluttua lääkäritiimi teki päätöksen leikkauksesta. Valmistelut kestivät kuukausia. Tytöistä tehtiin kolmiulotteisia malleja, mahdollisia riskejä arvioitiin yksityiskohtaisesti ja jokainen vaihe suunniteltiin huolellisesti etukäteen. Kaikki tiesivät, että pienikin virhe voisi johtaa vakaviin seurauksiin.
Leikkauspäivänä sairaalassa vallitsi jännittynyt hiljaisuus. Kirurgit työskentelivät yhtäjaksoisesti yksitoista tuntia erottaakseen luut, kudokset ja yhteisen verisuoniston. Vaikein hetki oli yhteisen laskimon erottaminen — juuri silloin ratkaistiin, onnistuisiko leikkaus turvallisesti molempien tyttöjen kannalta.
Kun lääkärit lopulta ilmoittivat leikkauksen onnistuneen, helpotus oli valtava. Ensimmäistä kertaa syntymän jälkeen sisarukset makasivat erillään, kumpikin omassa vuoteessaan. Se oli hetki, jota vanhemmat eivät koskaan unohda — hetki, jolloin tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta.
Leikkauksen jälkeen alkoi kuitenkin uusi, pitkä vaihe: toipuminen ja kuntoutus. Tyttöjen täytyi opetella uudelleen liikkeitä ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Prosessi ei ollut helppo, mutta ensimmäiset edistysaskeleet toivat toivoa. Vähitellen heidän omat persoonallisuutensa alkoivat tulla esiin.
Vanhemmat huomasivat pian, että tytöt olivat luonteeltaan erilaisia. Toinen oli rauhallisempi ja tarkkailevampi, toinen taas energinen ja utelias. Nämä pienet erot tuntuivat perheestä suurilta ihmeiltä — merkiltä siitä, että kumpikin lapsi sai mahdollisuuden kasvaa omaksi itsekseen.
Sisarusten tarina on voimakas muistutus siitä, mihin lääketiede, rohkeus ja sitkeys voivat yhdessä johtaa. Se osoittaa, että vaikeimmissakin tilanteissa toivo voi säilyä. Myös leikkaukseen osallistuneet lääkärit kertoivat myöhemmin, että tapaus vaikutti syvästi heidän ammattiinsa ja näkemykseensä työn merkityksestä.
Tänään tytöt jatkavat kasvuaan ja oppivat elämään omilla ehdoillaan. Vaikka heidän matkansa ei ole vielä ohi, he ovat jo osoittaneet, että mahdottomaltakin näyttävä tilanne voi muuttua uudeksi aluksi. Joskus vain yksitoista tuntia riittää muuttamaan koko elämän suunnan — ja antamaan kahdelle lapselle mahdollisuuden omaan tulevaisuuteen.