Sinä kylmänä yönä, jolloin kotitalon ovi sulkeutui hänen takanaan, hän ei vielä tiennyt, että kokonainen luku hänen elämästään päättyi. Hänelle ei jäänyt rahaa, turvaa eikä kotia. Vain pieni matkalaukku, vapisevat kädet ja sydämen alla kasvava lapsi.

Ensimmäiset kuukaudet olivat kuin painajainen.

Hän yöpyi ystävien luona, myöhemmin pienessä vuokrahuoneessa. Hän työskenteli tarjoilijana, siivoojana, hoitajana — mitä tahansa saadakseen rahaa ruokaan ja lääkkeisiin. Usein hän nukahti vaatteet päällä, täysin uupuneena, itkien hiljaa tyynyynsä.

Kun hänen poikansa syntyi, hän vannoi itselleen:

”Et tule koskaan tuntemaan itseäsi hylätyksi. En koskaan anna sen tapahtua.”

Hän antoi pojalle nimeksi Artém.

Pojasta tuli hänen voimansa, elämänsä tarkoitus ja toivonsa.

Hänen vuokseen Lena opiskeli öisin, kävi kursseja ja suoritti tutkinnon. Hänen vuokseen hän kesti yksinäisyyden, pelon ja kivun. Hän hymyili, vaikka sisällä kaikki särkyi.

Vuodet kuluivat.

Lena avasi pienen kauneushoitolan ja myöhemmin toisen. Hänen nimensä tuli tunnetuksi kaupungissa. Hän osti asunnon ja auton ja tunsi ensi kertaa elämässään turvaa.

Artém kasvoi älykkääksi, lempeäksi ja määrätietoiseksi nuoreksi. Hän menestyi koulussa, harrasti urheilua ja haaveili lääkärin ammatista. Hän ei koskaan nähnyt äitinsä itkevän — Lena kätki kyyneleensä.

Hän ei puhunut vanhemmistaan.

Eräänä päivänä, kaksitoistavuotiaana, Artém kysyi:

”Äiti, onko minulla isovanhempia?”

Lena vaikeni pitkään ja vastasi sitten hiljaa:

”On. Mutta he tekivät kerran päätöksen, joka muutti kaiken.”

Artém ei kysynyt enää.

Samaan aikaan hänen vanhempiensa elämä muuttui.

Ikä, sairaudet ja vaikeudet saavuttivat heidät. Isä menetti työnsä, äiti joutui usein sairaalaan. Talo, joka oli ennen täynnä ylpeyttä ja kuria, muuttui hiljaiseksi.

Naapurit sanoivat joskus:

”Tyttäresi voi hyvin… hänellä on yritys ja poika…”

Nuo sanat satuttivat heitä syvästi.

He muistivat yhä sen yön, jolloin he ajoivat tyttärensä pois. Katumus kasvoi, mutta ylpeys esti heitä pyytämästä anteeksi.

Lopulta äiti sanoi eräänä päivänä:

”Haluan nähdä lapsenlapseni… ennen kuin on liian myöhäistä.”

Ja he päättivät etsiä Lenan.

He kyselivät tuttavilta, etsivät verkosta ja yrittivät kaikin tavoin. Lopulta he löysivät hänet.

Eräänä iltana Lena palasi kotiin ja näki vanhan pariskunnan talon edessä. He seisoivat epävarmoina pieni paketti käsissään.

Aluksi hän ei tunnistanut heitä.

Sitten hänen sydämensä puristui kasaan.

He olivat hänen vanhempansa.

Vanhentuneet, väsyneet, murtuneet.

”Lena… anna meille anteeksi”, äiti kuiskasi.

Sanat jäivät ilmaan leijumaan.

Viisitoista vuotta kipua — yhdessä lauseessa.

”Miksi tulitte?” Lena kysyi rauhallisesti.

”Haluamme tutustua lapsenlapseemme”, isä vastasi.

Silloin Artém tuli ulos.

”Äiti, tuletko? Illallinen on valmis…”

Hän pysähtyi.

”Keitä he ovat?”

Lena hengitti syvään.

”He ovat sinun isoäitisi ja isoisäsi.”

Hiljaisuus laskeutui.

Poika katsoi heitä tarkasti.

”Oikeastiko?”

Äiti alkoi itkeä.

”Anna anteeksi…”

Lena sulki silmänsä.

Hän muisti kylmyyden, yksinäisyyden ja pelon. Ja ymmärsi, ettei viha enää suojellut häntä.

”Tulkaa sisään”, hän sanoi hiljaa.

Sinä iltana he puhuivat pitkään.

He pyysivät anteeksi. Myönsivät virheensä. Itkivät.

Artém piti äitinsä kädestä kiinni.

Lena ei unohtanut.

Mutta hän päätti antaa anteeksi.

Ei heidän vuokseen.

Vaan itsensä.

Myöhemmin Artém kysyi:

”Äiti, luotatko heihin nyt?”

Lena hymyili kyynelten läpi:

”Opettelen luottamaan uudelleen. Ja se riittää.”

Sillä jopa pimeimmän yön jälkeen voi tulla valo.

Kunhan ei menetä toivoaan.