Se ei ollut rauhoittavaa, vaan ahdistavaa – kuin näkymätön käsi olisi puristanut Annan rintaa. Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeää puutarhaa, jota valaisivat vain harvat himmeät valot.
Kaukaa kuului koiran haukuntaa, ja tuuli kahisutti lehtiä. Kaikki tuntui vieraalta ja kylmältä.
Ivan Sergejevitš riisui hitaasti takkinsa, ripusti sen huolellisesti nojatuolin selkänojalle ja istui sängyn vastapäätä. Hänen katseensa oli tarkka ja tutkiva, kuin hän olisi tarkastellut kallisarvoista esinettä, jonka oli juuri saanut omakseen.
— Istu alas, hän sanoi rauhallisesti.
Anna säpsähti. Ääni oli lempeä, mutta siinä oli käskyä. Hän astui varovasti lähemmäs ja istuutui sängyn reunalle katse maahan luotuna.
Huoneessa vallitsi pitkä hiljaisuus.
— Tiedätkö, miksi menin naimisiin kanssasi? Ivan kysyi lopulta.
Anna ei vastannut.

— Vanhempasi luulevat, että se johtuu rahasta. Sinä ehkä ajattelet, että nuoruudestasi ja kauneudestasi. Mutta totuus on paljon monimutkaisempi, hän jatkoi.
Anna nosti katseensa.
— Minä… en ymmärrä, hän kuiskasi.
Ivan hymyili surumielisesti.
— Minulla ei ole enää paljon aikaa. Lääkärit ovat sanoneet sen jo kauan sitten. Terveyteni ei palaudu. En halua kuolla yksin.
Hän vaikeni hetkeksi ja esitti sitten kysymyksen, joka sai Annan veren jähmettymään:
— Pystytkö pysymään rinnallani loppuun asti, vaikka saisit tietää koko totuuden minusta?
Annan sydän alkoi hakata rajusti.
— Minkä totuuden? hän kysyi värisevällä äänellä.
Ivan nousi ja astui lähemmäs.
— En ole hyvä ihminen, Anna. Minun takiani ihmiset ovat menettäneet kotinsa, työnsä, perheensä. Rakensin imperiumini armotta.
Hän katsoi Annaa suoraan silmiin.
— Nyt sinä olet osa tätä tarinaa. Kaikkine varjoineen ja kipuineen.
Anna tunsi pelon ja epätoivon nousevan sisällään. Hän ymmärsi, ettei häntä ollut vain naitettu rikkaalle miehelle, vaan sidottu salaisuuksien maailmaan.
— Miksi minä? Anna huudahti. — Miksei joku ikäisesi nainen? Miksei joku, joka rakastaa sinua?
Ivan huokaisi.
— He ovat jo lähteneet. Jotkut eivät kestäneet. Toiset hylkäsivät minut. Sinä uskot vielä ihmisiin.
Anna puristi kätensä nyrkkiin.
— En halunnut tätä avioliittoa… Minulla oli unelmia. Opiskella. Matkustaa. Olla vapaa.
— Tiedän, Ivan vastasi hiljaa. — Olen nähnyt kirjoituksesi. Tiedän, että olet lahjakas. Olisit voinut päästä pitkälle.
Anna katsoi häntä hämmästyneenä.
— Miksi sitten?
— Koska pelkäsin yksinäisyyttä, hän myönsi. — Raha ei täytä sydämen tyhjyyttä.
Kyyneleet valuivat Annan poskille.
— Entä vanhempani? Tietävätkö he, mitä tekivät minulle?
— He näkevät vain tilien numerot, Ivan vastasi kylmästi. — Ja se riittää heille.
Nämä sanat satuttivat eniten.
Sinä yönä Anna ei nukkunut. Hän makasi hereillä ja mietti, kuinka hänen elämänsä muuttui yhdessä päivässä.
Viikot kuluivat.
Hän eli ylellisyydessä: kalliit vaatteet, kuljettaja, matkat. Silti hän tunsi olevansa näyttelijä tarinassa, joka ei ollut hänen omansa.
Ivan piti lupauksensa. Hän ei pakottanut, ei nöyryyttänyt. Usein he vain keskustelivat — kirjoista, unelmista, menetetyistä mahdollisuuksista.
Eräänä iltana Ivan sanoi:
— Sinä muistutat minua itsestäni nuorena. Halusin olla erilainen… mutta valitsin vallan sydämen sijaan.
Vähitellen Anna vahvistui. Hän aloitti opinnot, alkoi taas kirjoittaa ja uskoa itseensä. Hän ei ollut enää hiljainen nukke. Hän löysi oman äänensä.
Mutta vanhempien petoksen aiheuttama haava ei koskaan parantunut kokonaan.
Ja joskus peiliin katsoessaan hän kysyi itseltään:
„Kuka olisin nyt, jos olisin silloin uskaltanut sanoa ei?”
Vastausta ei koskaan tullut.