Angelina Pavlovnan asunto oli vuosien ajan hiljainen ja tyhjä. Miehensä kuoleman jälkeen hän jäi yksin. Hänen poikansa Petri opiskeli toisella paikkakunnalla ja kävi kotona harvoin. Suuri asunto tuntui enemmän museolta kuin kodilta.

Kaikki muuttui, kun Petri meni naimisiin Zoijan kanssa.

Nuori nainen huomasi nopeasti, kuinka yksinäinen anoppi oli. Häiden jälkeen hän ehdotti, että he asuisivat jonkin aikaa yhdessä. Angelina liikuttui syvästi ja sai elämäänsä uuden merkityksen.

Asunto täyttyi vähitellen elämästä. Yhteiset ateriat, nauru ja pitkät keskustelut toivat lämpöä takaisin.

Pian Zoija tuli raskaaksi.

Sen piti olla onnen aikaa, mutta tilalle tuli huoli ja jännitys.

Petri muuttui. Hän vetäytyi itseensä, teki pitkiä työpäiviä ja vältteli vaimonsa katsetta. Häntä painoi jokin salaisuus.

— Oletko sinä onnellinen? Zoija kysyi eräänä iltana.

— Tietenkin, Petri vastasi.

Mutta hänen äänestään puuttui lämpö.

Raskaus oli vaikea. Zoija joutui usein sairaalaan ja pelkäsi lapsensa puolesta. Petri vieraili yhä harvemmin.

Synnytyksen päivänä hän ei tullut lainkaan.

Puhelin oli kiinni.

Zoija synnytti yksin, ilman miehensä tukea.

Kun hän heräsi, pieni tyttövauva makasi hänen rinnallaan.

— Lapsesi on terve, hoitaja hymyili.

Zoija itki onnesta.

Hän soitti Petrille monta kertaa.

Ei vastausta.

Sitten hän soitti Angelinalle.

— Tulen heti, rakas, Angelina sanoi värisevällä äänellä.

Kolme päivää kului.

Petristä ei kuulunut mitään.

Lopulta Zoija soitti hänelle itse.

— Tuletko hakemaan meidät? hän kuiskasi.

— En pysty… anteeksi, Petri vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ja katkaisi puhelun.

Zoijan sydän särkyi.

Kotiutumispäivänä Angelinа odotti häntä sairaalan edessä.

Hän auttoi kantamaan tavarat ja halasi Zoijaa.

— Et ole yksin, hän sanoi hiljaa.

Silloin Petri ilmestyi paikalle.

Hän seisoi etäällä, hermostuneena ja kylmänä.

Zoija ojensi vauvan hänelle.

Petri otti tytön vapisevin käsin.

Ja silloin hän näki käden.

Pienessä ranteessa oli puolikuun muotoinen syntymämerkki.

Sama kuin hänellä.

Sama kuin hänen isällään.

Hän kalpeni.

— Tämä… tämä ei ole mahdollista… hän kuiskasi.

Hän muisti äitinsä sanat: heidän suvussaan lapsilla oli aina sama merkki.

Kuukausien ajan hän oli epäillyt.

Luullut, ettei lapsi ollut hänen.

Pelkännyt.

Paennut.

Pettänyt perheensä.

Nyt totuus seisoi hänen edessään.

Pieni tyttö puristi hänen sormeaan.

Kuin antaakseen anteeksi.

Petri purskahti itkuun.

— Anna anteeksi… olin sokea… hän nyyhkytti.

Zoija pysyi hiljaa.

Haava oli liian syvä.

Luottamus oli rikki.

Angelina astui lähemmäs.

— Poikani, hän sanoi lempeästi, rakkautta ei mitata sanoilla, vaan teoilla.

Siitä päivästä lähtien Petri alkoi muuttua.

Hän taisteli perheensä puolesta.

Hän opetteli olemaan isä.

Hän opetteli olemaan aviomies.

Joka päivä hän yritti korjata virheensä.

Ja vähitellen Zoija oppi luottamaan uudelleen.

Sillä pieni käsi muistutti heitä yhdestä asiasta:

Totuutta ei voi paeta.

Ja todellinen rakkaus tarkoittaa jäämistä, vaikka kaikki tuntuisi vaikealta.