Hän laski jokaisen euron tarkasti, jotta selviäisi talvesta ilman velkoja ja häpeää. Hän ei pyytänyt alennusta eikä valittanut. Hän halusi vain, että vanha uuni pysyisi lämpimänä kylmimpinä öinä.

Kun hän soitti sahalle, hänen äänensä oli hiljainen ja epävarma. Hän pyysi vain vähimmäismäärää, jonka pystyi maksamaan.

Seuraavana aamuna hänen talonsa eteen pysähtyi suuri kuorma-auto.

Liian suuri.

Työntekijät alkoivat purkaa puita sanomatta sanaakaan. Pino kasvoi nopeasti. Nena tunsi sydämensä puristuvan. Hän tiesi, ettei voisi koskaan maksaa niin paljon.

Kyynelten vallassa hän pyysi kuljettajaa lopettamaan.

— Tässä täytyy olla virhe… Minulla ei ole tarpeeksi rahaa…

Hän ojensi kaikki säästönsä. Kaiken, mitä hänellä oli.

Kuljettaja pudisti päätään.

— Tämä ei ole virhe. Tämä on lahja… teidän pojaltanne.

Nena jähmettyi.

— Pojaltani?… Mutta… hän katosi kaksikymmentä vuotta sitten…

Mies katsoi häntä rauhallisesti.

— Hän elää. Eikä ole koskaan unohtanut teitä.

Nena lysähti maahan. Kylmä maa tuntui hänen allaan, kun muistot palasivat.

Kaksikymmentä vuotta sitten hän jäi yksin pienen pojan kanssa. Hänen miehensä kuoli onnettomuudessa. Raha loppui. Apua ei tullut.

Hän teki kaikkia töitä: siivosi, pesi pyykkiä, auttoi muita. Kaiken vain siksi, ettei hänen poikansa näkisi nälkää.

Talvisin he nukkuivat saman peiton alla. Hän antoi pojalleen viimeisen palan leipää.

— Syö sinä, minä olen jo syönyt, hän valehteli.

Kun poika oli viisitoista, hän lähti kaupunkiin opiskelemaan. Äiti myi viimeisen lehmänsä maksaakseen matkan.

Kirjeet harvenivat.

Sitten ne loppuivat kokonaan.

Hänelle kerrottiin, että poika oli kadonnut.

Ehkä kuollut.

Hän itki vuosia.

Sitten kyyneleet loppuivat.

Kuljettaja ojensi taitetun kirjeen.

— Hän halusi, että luette tämän.

Nena avasi sen vapisevin käsin.

“Äiti, anteeksi etten ollut rinnallasi. Nyt on minun vuoroni huolehtia sinusta. Sinä annoit minulle elämän — minä annan sinulle lämmön.”

Hän painoi paperin sydäntään vasten.

Kaksi päivää myöhemmin pihaan ajoi auto.

Siitä nousi pitkä mies, jonka hiuksissa oli jo harmaata. Hän seisoi hetken portilla.

— Äiti…

Nena juoksi ulos paljain jaloin, tuntematta kylmää.

He halasivat toisiaan.

Kahdenkymmenen vuoden kipu katosi hetkessä.

— Anteeksi, etten pystynyt antamaan sinulle parempaa elämää, Nena nyyhkytti.

— Sinä annoit minulle kaiken, mies vastasi. — Rakkauden. Voiman. Toivon.

Siitä päivästä lähtien talossa on ollut lämmin.

Uuni ei sammu.

Jääkaapissa on ruokaa.

Ja ennen kaikkea — hän ei ole enää yksin.

Joka aamu poika tuo hänelle teetä.

Joka ilta hän kysyy:

— Onko sinulla kylmä, äiti?

Ja Nena hymyilee:

— Ei, poikani. Minulla on lämmin. Kotona ja sydämessäni.